Sinulle, joka olet syntynyt tänään.

Et lue tätä tekstiä, mutta kirjoitan silti. 
Kun olin pieni, kuljin usein sinun kanssasi käsi kädessä. Kun kasvoin isoksi, se tapa katosi hiljalleen. Palasimme siihen jälleen sinä yönä, jona minä olin täyttänyt 18. Olimme sinun ja kahden muun veljemme kanssa juhlimassa. Haahuilimme ympäri öistä kaupunkia ja jollain sisäisellä vaistolla me tartuimme toistemme käsiin kiinni siinä vaiheessa, kun promilletaso oli yltänyt jonkin tietyn rajan. Enää ei ollut selvää, kumpi johdatti kumpaa, kuten silloin, kun olin pieni. 

Kun olin pieni, sinä olit idolini. Olet sitä edelleen. Tiesit sen silloin ja tiedät sen nyt. Haluaisin nähdä jokaisessa miehessä, josta olen elämässäni pitänyt ja jonka olen nähnyt vaaleanpunaisten lasien läpi, jotakin samaa kuin sinussa. Kun olin pieni, sinä sanoit minua pikku prinsessaksi. Olit ensimmäinen elämäni ihminen, joka sanoi minulle selvin suomen kielen sanoin, kasvokkain ja täysin luontevasti: "mä rakastan sua."

Kerran pienenä soitin sinulle isäni kännykästä. Pelkäsin puhelimessa puhumista vielä enemmän kuin nykyään, ja vastatessasi puhelimeen en uskaltanut sanoa mitään. Kun olit jonkin aikaa tivannut, miksei linjalta kuulu mitään, kysyit nimeltä mainiten, olenko minä puhelimessa. Vasta siinä vaiheessa uskalsin alkaa jutella. 

Kun olin pieni, kävin usein kanssasi elokuvissa. Mielestäni parasta oli se, että ostit meille aina karkkeja. Keskityin paljon enemmän karkkeihin kuin elokuvaan. 

Kun täytit 19, tein sinulle kortin. Olin seitsemänvuotias, ja näin kortin eteen paljon vaivaa. Kirjoitin siihen itse keksimäni, pitkän ja sinulle omistetun runon. Valitettavasti en enää muista, mitä siinä sanottiin, eikä siitä ole olemasa kopiota. Muistan, että piirsin siihen 19 sormea, sillä minulla oli tapana näyttää oma ikäni sormin. 19 sormen piirtämisessä oli kova työ. 

Kun olit armeijassa, kirjoitin sinulle kirjeitä. Olin ensimmäisellä luokalla koulussa, ja kun jokaisen piti piirtää kuva perheestään, piirsin sinut siihen armeijapuvussa. 

Eräänä keväänä, ollessani ehkä 10-vuotias, annoin sinulle syntymäpäivälahjaksi pahvilaatikosta askartelemani akvaarion. Se oli kauan kotinne kaapin päällä. Katselin sitä aina ylpeänä teillä käydessäni. 

12-vuotiaana neuloin sinulle lahjaksi lapaset. Niiden piti oikeastaan olla joululahja, mutta en ehtinyt saada niitä valmiiksi, ennen kuin syntymäpäiväksi. 

Kerroin aina ylpeänä kaikille, kuinka sinä hyppäsit uimarannalla pää edellä hyppytornin ylimmän kerroksen kaiteelta. 

15-vuotiaana pääsin ensimmäistä kertaa moottoripyöräsi kyytiin. Olen aina nauttinut siitä erityisesti, vaikka onhan se aluksi aina pitkän tauon jälkeen ihan hirveää. 

Kun lapsena kerroin sinulle, että en uskalla ikinä mennä risteilylle, sillä laivat voivat upota, sinä sanoit minulle, että nykyajan laivat ovat niin hyvin rakennettuja, että ne eivät uppoa. 
Olet opettanut minulle, miksi vuoristoradassa kannattaa aina mennä viimeiseen vaunuun. 
Olet opettanut minulle, miten frisbeetä ja tikkaa heitetään. 
Olet opettanut minulle autolla ajoa kärsivällisemmin kuin kukaan muu. 
Olet opettanut, miten siideritölkki avataan. 
Olet opettanut monta muutakin asiaa. 
En tiedä, olenko minä opettanut sinulle mitään. 

Kirjoitin tämän tekstin siksi, että olen onnellinen, koska sinä olet veljeni. 

Aakkoset

Olen aina halunnut tehdä tällaiset aakkoset itselleni tärkeistä asioista, joten toteutan sen haaveen nyt. Listaan siis jokaisella aakkosten kirjaimella alkavan, itselleni jollakin tavalla merkityksellisen asian.
Ajattelin tehdä tän nyt lähinnä sillä periaatteella, että en jää ainakaan liikaa miettimään, vaan laitan aina ne sanat, jotka tulevat äkkiä mieleen. Yritän kuitenkin tuoda esiin jotain muuta kuin sellaista, jota olen jo hokenut täällä blogissa moneen kertaan ja joka siksi on kaikille itsestäänselvää.

Aloitan nyt. 

Aamukahvi, päivän paras asia. Ja päivän tuhoisin asia silloin, jos se jää saamatta tai jos vaikka suodatinpussi on jotenkin kääntynyt ja kahvista tulee liian laihaa. 

Berliinimunkki, lapsuuteni lempileivos. Muistan elävästi, kuinka valitsin aina sen, jos sain valita itse leivostiskistä. Tosiasiassa en kyllä tykännyt siinä muusta kuin siitä vaaleanpunaisesta kuorrutteesta, mutta onhan sekin jo kelpo syy valintaan. 

Coca-Cola Zero. Juon harvoin limsaa, mutta silloin kun juon, juon mieluiten Coca Cola Zeroa. 

Delfiini on yksi suosikkieläimistäni. Kerron tästä joskus lisää, mutta sanon nyt vain, että pienestä pitäen olen ollut ihan delfiini-fani.

Evoluutio oli oman ryhmäni nimi riparilla. 

Feeniks-linnut ovat suosikkejani tarueläimistä. Fanitus perustuu erityisesti Muumi-jaksossa esiintyvään feeniksiin, mutta osansa on myös Potter-kirjojen suosikkihahmoni, Dumbledoren, lemmikillä. 

Geisha-tuutit ovat ihan lempijäätelötuuttejani, jo vuodesta 2006, jona ne tulivat kauppoihin ja maistoin niitä ensimmäistä kertaa. Jos ostan itselleni jäätelötuutin, ostan lähes poikkeuksetta Geisha-tuutin. 

Huumori on minulle merkityksellinen elementti sekä kirjallisuudessa, elokuvissa että elämässä yleensä. Periaatteeni on, että kaikesta voi tehdä huumoria ja niin kauan kuin jostain pystyy nyhtämään edes pienen huumorinpilkahduksen, asiat eivät ole niin kauhean huonosti.

Ilta on mulle useimmiten toimeliainta aikaa. Jos mun pitää saada aikaiseksi jotain, esim. esseen kirjoittamista, se onnistuu parhaiten iltaisin. 

Jojo on sellainen esine, jonka omistan ja jolla leikkimiseen saattaa jäädä pahasti koukkuun. 

Kilpikonnan omistamisesta olen haaveillut monta vuotta. En vain tiedä, uskallanko ikinä ottaa moista, kovin vaikeahoitoiselta kuulostavaa ja pitkäikäistä lemmikkiä.

Lohtusyöminen on mulle surullisen tyypillistä. Ankeina päivinä ostan korin täydeltä kaikennäköistä herkkua, linnoittaudun johonkin ylhäiseen yksinäisyyteeni ja mässään, kunnes oloni on niin huono, että vannotan itseäni olemaan enää ikinä toistamatta tätä tekoa. Pidän sen seuraavaan huonoon päivään asti. 

Mantelit olivat monesti mun eväänä koulussa ala-asteella. Tykkäsin niistä tosi paljon. Tykkään vieläkin, mutta en nyt enää narskuttelisi niitä niin intohimoisesti kuin silloin. 

Nallet ovat ihania. Haaveilin yhdessä vaiheessa pitkään (ja oikeastaan haaveilen vieläkin) sellaisesta valtavasta pehmonallesta, joka voisi istua sänkyni päällä ja jolle voisin aina jutella. 

Ompelukoneilla on jotain mua vastaan. Olen aina vihannut niitä ja ne ovat vihanneet minua yhtä lailla. 

Palapelit ovat ihania. 

Queen-yhtyeellä on ainakin pari hyvää kappaletta, vaikka en mikään fani olekaan. 

Ratsastus on kivaa. Olen harrastanut sitä ala-asteella ja harrastaisin edelleen, jos rahaa riittäisi. 

Sininen enkeli -drinkin olen juonut yhden kerran elämässäni, kiitos veljeni. Se oli ihan hyvää. 

Taulut ovat sellainen asia, jota haluaisin tänne oman kotini seinille. 

Uhanalaisuus oli sellainen käsite, jota en osannut selittää ala-asteen ympäristötiedon kokeessa niin hyvin, että se olisi opettajalle kelvannut. 

V for Vendetta oli elokuva, jonka halusin yhteen aikaan nähdä varmaan kaksi vuotta, ennen kuin se toive lopulta täyttyi. Ja vain siksi, että eräs mies mainitsi sen lempielokuvakseen. Eikä se sit johtanut ikinä mihinkään. 

 Werthers Original -karkit, tiedättekö, ne kermakaramellit? Halusin ostaa niitä joskus lapsena vain siksi, että niistä tehty mainos oli mielestäni kiva. Ja ne karkit ovat hyviä. <3

X Tähän ei voi muuta sanoa, kuin että joskus kasiluokalla yläasteella koin yhtälöt ylipääsemättömän vaikeiksi, mutta kun veljeni jaksoi opettaa niitä minulle tarpeeksi kärsivällisesti, innostuin niistä lopulta tosi paljon. Ja x oli niissä aika keskeinen juttu. 

Yläkerta on paikka, jossa olen aina halunnut majoittua. En tiedä, mikä siinä on. Aina, jos saan valita, majoittaudun yläkertaan.

Zusak, Markus kirjoitti Kirjavarkaan, jonka olen sekä lukenut kirjana että nähnyt elokuvana. Molemmat olivat vaikuttavia. 
  
Åland = paikka jossa olen juossut maratonin. Suosittelen. 

Ääretön on mielestäni kaunis sana. 

Öljyä käytän aina paistaessani jotakin. En voita, vaan öljyä. 

Crocseilla suohon

Tänään olen ollut kuin henkilö komediallisessa draamassa. 

Kävelin kaupungilla lyhyissä shortseissa, vaikka en ollut sheivannut säärikarvojani. Aika kamalaa, myönnän. 
Sitten kävin nyhtämässä äidin kanssa erästä kukkaa lammen rannalta pois, jotta se voitaisiin istuttaa toiseen kohtaan pihamaata. Taiteilin crocseilla rantaan, jossa äiti oli jo lapioimassa kukkaa irti maasta.

Ja yhtäkkiä maa petti toisen jalkani alta.
Toinen jalkani upposi kokonaan mutaan, ja kuului vain sellainen massahdus, kun mutavelli imaisi sen vielä syvemmälle. 
Yritin kiskoa ja reuhtoa jalkaani irti, mutta se oli toivotonta. Jalka tuntui juuttuvan vain sitä pahemmin, mitä rajummin riehuin. Kirosin ja huusin ja äyskin, mutta eihän se mitään auttanut.
Yritin saada tukea jostain, että saisin paremmin kiskottua itseäni ylös mudasta, mutta missään ei ollut kohtaa, jossa kädet olisivat pitäneet. Äitini vain nauroi vieressä. 

Lopulta sain tempaistua jalkani irti, crocsini jäi mutaan. Kaivoin sen sieltä kohta, puoliksi lapiolla ja puoliksi käsin.

Ja niin, se kasvikin sitten sieltä lopulta saatiin. 
Lopuksi olin yltä päältä mudassa. Aika vapauttavaa oikeastaan. 

Lenkkipolun varrella tuoksuvat kielot. 
Ihanaa!

Tätipäivä

Tänään on mun virallinen tätipäiväni. Siksi, että tänään mulla on ollut tasan yhdeksän vuotta kunnia olla täti. Yhdeksän vuotta on mielestäni aika hurja määrä. Se kertoo myös, että mun itseni täytyy olla aika vanha.

Tuntuu ihan oudolta, että jo yhdeksän vuotta tosiaan on kulunut siitä yöstä, jona kännykkäni alkoi metelöidä tekstareiden merkiksi niin, että isäni hermostui ihan täysin, vaikka nukkui eri kerroksessa kuin mina. Tekstarit tulivat veljeltäni, joka aluksi viestitti olevansa hermosauhuilla, ja lopuksi, minuuttia vaille kolme aamuyöllä, onnellinen, tuore poikalapsen isä.

Seuraava päivä vietettiin ihan jännityksissä. Sukulaiset soittelivat meille ja me muille. Tekstasin kaikille kavereilleni. Maistelin uutta sanaa suussani: minä olen täti.
Seuraavana päivänä matkustimme katsomaan vuorokauden ikäistä ihmettä. Olin ennenkin nähnyt vauvoja, mutta ensimmäistä kertaa nyt ajattelin, että siinä oli pieni ihme, kaunein lapsi, jonka olin ikinä nähnyt.
Ensimmäistä kertaa elämässäni sain pitää vauvaa sylissäni. Jännitin kamalasti, sillä en oikein ollut perillä siitä, miten se tehdään. Vauva kuitenkin pysyi sylissäni suhteellisen tyynenä ja rauhallisena. Ihmettelin, miten pieni ja suloinen se onkaan, miten ihanat, tuuheat hiukset ja pikkuiset sormet, jotka takertuivat kiinni omaan sormeeni.

Sinä kesänä olin onnellinen, sillä pääsin osallistumaan vauvan hoitamiseen. Sain nostaa, kantaa ja pitää sylissä, sain syöttää, pestä, vaihtaa vaippoja ja työnnellä vaunuja. Juttelin veljenpojalleni, kerroin hänelle silloisesta ihastuksen kohteestani ja hän vastasi sopivin väliajoin "göö", joka mielestäni tiivisti kaiken olennaisen.

Minulle jokainen kehitysvaihe oli oma pieni ihmeensä, jotain sellaista, mitä en koskaan aiemmin ollut nähnyt. Kuinka pieni ihminen vähitellen kasvoi, sanavarasto laajeni, ilmestyi erilaisia ilmeitä, opittiin ryömimään, konttaamaan, nousemaan ylös, ottamaan ensimmäiset askeleet, tarttumaan kiinni pieniin esineisiin.

Seuraavana kesänä yksi elämäni kohokohta oli se, kun tuo sama pieni ihminen alkoi itse ottaa minua kädestä kiinni. Luottavaisesti hän ojensi minulle aina kätensä, kun tarvitsi apua kynnyksissä tai portaissa. Kun potkimme pihalla jalkapalloa, hän nauroi katketakseen joka kerta, kun minä juoksin pallon perään.

Leikkien monipuolistuminenkin oli minulle suuri ihme ja odotuksen aihe. Pallottelimme, luimme kirjoja ja leikimme autoilla. Myöhemmin meillä oli oma kahdenkeskinen leikkimme, jossa toinen teki aina jonkin liikkeen tai ilmeen ja toisen piti matkia perässä. Sitten tulivat palapelit ja muistipelit, joissa veljenpoikani hakkasi minut ihan täysin jo kolmevuotiaana. Yhdessä vaiheessa pelasimme loputtomasti Kimbleä, peli pelin jälkeen, ja ajattelin, ettei se lopu koskaan. Myös piiloleikki tuntui säilyttävän viehätyksensä, vaikka olisi luullut kaikkien piilojen jo tulleen moneen kertaan kolutuksi, etsityksi ja löydetyksi. On hypitty hyppynarua ja heitetty tikkaa. Vuosien myötä olen joutunut hyväksymään pienen pojan kasvamisen isoksi myös uusien taitojen karttuessa: enää taidot eivät ulotu vain kävelemiseen ja pelaamiseen, vaan myös uimiseen, pyöräilemiseen, lukemiseen, kirjoittamiseen, skeittaamiseen, kaikkeen sellaiseen, jossa minun täytyy aina hyväksyä johtopäätös ajan vääjäämättömästä kulumisesta.

Olen ihmetellyt myös tunne-elämän varhaista kehitystä: yksikään mies ei ole elämässäni kohdellut minua kauniimmin kuin veljenpoikani, joka jo 5-vuotiaana kertoi minulle aina peilin edessä seisoessani, että "näytät hyvältä", "olet kaunis" ja, tämä oli kaikkein ihanin: "Mä viihdyn tosi hyvin sun seurassa." <3 <3 <3

En olisi tädiksi päästessäni voinut kuvitella, minkälainen määrä tunnetta niin lyhyeen ja yksinkertaiseen sanaan voi latautua. Täti. Kun sanavarasto oli vasta kehittymässä, ensimmäinen sana millä minuun viitattiin oli "täti". "Täti leikkimään!" "Moi täti!" Myöhemmin olin Erika-täti ja lopulta täti-liite jäi kokonaan pois. Vaikka sanaa ei enää käytetä, merkitys ja arvo on silti pysyvä. Täti on arvonimi.

Jatkan onnellisena tädinelämääni.

The Loneliness of The Long Distance Runner

Tänään oli taas jonkinlainen väsymyksen ja luovuttamisen päivä parin minun mittakaavassani ison asian takia. En ole saanut mitään mittavaa epätoivon- tai raivonpurkausta, olen vain itkenyt hiljaa muutaman hetken päivän aikana. Askeleet ovat tuntuneet raskailta, eikä mikään oikein huvita. Parin maailman mittakaavassa mitättömän mutta minun elämäni mittakaavassa suuren asian vuoksi. 

Mutta onneksi mulla on taitoni avautua ja ihmisiä, jotka ottavat sen vastaan. 
Ystäväni lainasi minulle Tommy Tabermannia. Kirjoitan sen tähän ylös, jotta voin tulla toistekin ammentamaan siitä voimia. Oikeastaan mun pitäisi laittaa tää magneetilla jääkaappini oveen, sillä kaipaisin muistutusta näistä asioista joka päivä. 

Jotta pääsee perille on eksyttävä tieltä.
Joka pääsee perille, oppii, että hetken kuluttua on jatkettava matkaa.
Joka ei koskaan putoa raiteilta ja mene rikki jatkaa aina samaa rataa ja on turvassa suurelta murheelta ja suurelta onnelta. 

<3 Tottahan tämä on.

Lisäksi toinen tärkeä ihminen muistutti toisesta tärkeästä asiasta.
"Sinä olet pitkänmatkanjuoksija."

Ja niinhän mä olenkin. Elämä on yhtä kuin maraton, helvetillisen pitkä matka, jonka aikana ehtii kokea kaikki tunteet laidasta laitaan, ja päälle vielä sellaisetkin, joita ei olisi koskaan uskonut olevan olemassa. Mä olen selvinnyt yhdeksästä maratonista maaliin, jos en muiden niin itseni voittajana. Ainoa johtopäätös on, että myös elämästä selviän voittajana. Hitaasti mutta varmasti, vaikka tie olisi kuinka pitkä ja kivinen. Jos en muiden, niin itseni silmissä. Olen itselleni voittaja jo nyt. And the winner takes it all. 


 

Kalmanväreitä

Ajattelin tänään puhua suhteestani sellaiseen kirjallisuuden ja elokuvan lajiin, kuin kauhu. Syystä että erehdyin taas eilen vilkuilemaan sen lajin edustajaa telkkarista ja haluan vähän avautua traumoistani.

En pidä itseäni kovinkaan hyvin kauhua sietävänä tyyppinä. Olen aivan liian herkkä. Kuitenkin mua on aina jollakin tavalla kiinnostanut kaikki kauhea ja pelottava. Voin kertoa, että se on hyvin ikävä ristiriita, joka on vaikeuttanut elämää jonkin verran.

Varsinkin lapsena siedin minkäänlaista kauhua todella huonosti. Menetin yöuneni ja sain kaikenlaisia pelkotiloja jo pienestäkin kauhun elementistä, vaikkapa siitä, että jossakin elokuvassa tuli kauhumusiikki jossakin tietyssä kohtaa ja onnistuttiin sillä tavalla luomaan karmiva tunnelma, tai siitä, että joku sinänsä realistisen kirjan hahmo kokee jotakin, minkä epäilee olevan yliluonnollista. Panikoiduin ihan täysin sellaisista lasten kauhujutuista ja lapsille suunnatuista kauhukirjoista, esim. R.L. Stinen Goosebumps- ja The Nightmare Room -sarjan kirjoista. Näin ne tapahtumat aina mielessäni liian selvästi. Ne jäivät pyörimään mieleeni aina liian kauaksi aikaa liian elävinä.
Silti minulla oli pakottava tarve lukea niitä. Olin ihan hulluna lasten kauhujuttuihin ja juuri noihin R.L. Stinen kirjoihin. Luin niitä ahmimalla. Ja jokaisen kirjan jälkeisissä, hirveissä pelkotiloissa vannotin itseäni, että enää ikinä en lukisi mitään sellaista. Aina silti vain palasin kirjojen pariin. Kunnes joskus 12-13-vuotiaana aloin paremmin tiedostaa omat rajani ja jättää kaiken kauhun katsomatta ja lukematta. En tiedä, miksi minulle silloin vasta valkeni kunnolla, että ei kannata lukea niitä kauhukirjoja, jos niiden jälkeen on sitten hirveä olo vaikka miten kauan.

Voin kertoa esimerkkinä, että muistan vieläkin elävästi erään Pikku Kakkosen kohtauksen, jonka olen nähnyt ehkä neljä- tai viisivuotiaana. Siis todellakin, Pikku Kakkosen, jonka nyt ainakin voisi kuvitella olevan turvallinen lastenohjelma. Kuitenkin, kun olin pieni, siinä näytettiin jonkinlaista kansansatuihin pohjautuvaa piirrettyä. En muista lapsena pelänneeni mitään muuta ohjelmaa, mutta sitä katsoin aina jostain pöydän alta tai vähintään omien sormieni lomasta kurkkien. Muistan elävästi jonkun kohtauksen, missä päähenkilöt menivät jonnekin maan alle, ja jossakin oli peikkoja, ja kammottava ääni alkaa puhua heille. Kylmät väreet menevät vieläkin, kun ajattelen sitä, enkä tosiaan edes muista tarkalleen, mikä ohjelma se on ollut.
Edelleen ehkä viisi- tai kuusivuotiaana olen nähnyt erään sellaisen Hilarius Hiiri -jakson, jossa kuvattiin päähenkilötytön todella kammottava painajainen. Unessa hän kävelee lyhty kädessään pimeän talon käytävällä ja jokin kammottava hahmo seuraa häntä. Tää on todella sellainen kohtaus, jota olen siitä lähtien pelännyt aina, kun makaan yksin yöllä hereillä, tai kun mun pitää yksin yön pimeydessä kävellä jonnekin. 12-vuotiaana näin tuon saman Hilarius Hiiri -jakson sattumalta uudelleen, ja olimme veljeni kanssa yhtä mieltä siitä, että se kyllä oli todella pelottava kohtaus. Varsinkin, kun Hilarius Hiiri on suunnattu aika pienille lapsille.

10-vuotiaana aloin lukea Harry Potter -kirjoja. En tiedä, miltä tämä muiden korviin kuulostaa, mutta minun mielestäni Harry Potterit olivat pitkään pelottavimpia kirjoja, joita olin koskaan lukenut. En pystynyt lukemaan niitä putkeen, vaan mun piti pitää kirjojen välillä vähintään puoli vuotta väliä, jotta ehdin toipua. Myös Harry Pottereiden kohdalla pohdin usein, että mun ei ehkä pitäisi ollenkaan lukea niitä, koska ne aiheuttivat mulle liian voimakkaita tunnereaktioita.
Myöhemmin olen ihmetellyt paljon sitä, mikä Harry Pottereissa oli niin pelottavaa. En oikein osaa sanoa.
Ensimmäinen lukemani sarjan kirja oli Harry Potter ja salaisuuksien kammio. Siinä pelkoreaktioni voisi selittyä sillä, että olen aina pelännyt ja inhonnut hämähäkkejä ja käärmeitä, joilla molemmilla on tässä kirjassa keskeinen rooli.
Kaikkia Harry Potter -kirjoja ensimmäistä kertaa lukiessani, 10-11-vuotiaana, ajattelin itsekin, että koin niiden kirjojen vuoksi vähän liian voimakkaita tunteita. En tiennyt, miksi. Olen aina lukenut eläytyen, miksi juuri Harry Potterit aiheuttivat sellaisen reaktion, joka tuntui omalle silloiselle tunnekapasiteetille liian vaikealta kestää? Ja miksi kukaan ikätoveri ei kokenut samalla tavalla? Kaikki muut lukivat Harry Pottereita koko ajan.

Myöhemmin olen analysoinut, että Harry Potterit olivat ehkä ensimmäisiä niin pitkiä ja niin hyvin kirjoitettuja, eläydyttäviä kirjoja, joita luin, että tunnevyöryt ovat mahdollisesti johtuneet siitä. Harry Potter -kirjan lukeminen oli kuitenkin paljon "normaalia" kirjaa pitkäkestoisempi ja intensiivisempi lukukokemus, jossa hahmoista ehti tulla läheisempiä kuin vaikkapa sellaisessa normaalissa, sivumäärältään puolet ohuemmassa lastenkirjassa. Jos ja kun hahmoille sitten aina tapahtui jotakin kamalaa, se oli minulle jollakin tavalla liikaa. Muistan yhä, kuinka Salaisuuksien kammiota lukiessani kuulin korvissani basiliskin kuolemankutsut ja näin kaikki ne hahmot, jotka makasivat jähmettyneinä jossakin elämän ja kuoleman välitilassa, katsottuaan basilisikia silmiin peilin kautta. KAMALAA.

No, kuitenkin. 12-13-vuotiaana lopetin kauhun kuluttamisen ja olen sittemmin palannut siihen vain aina silloin tällöin. Olen katsonut joitakin kauhuelokuvia kavereiden kanssa. Olen todennut, että toiset pelottavat pitkään, toiset eivät juuri ollenkaan, mutta että kauhu ei ole varsinaisesti minun genreni.

Parin viime vuoden aikana olen palannut kauhukirjallisuuden pariin. Se alkoi opinnoissa vastaan tulleesta Edgar Allan Poesta ja hänen loistavista novelleistaan, joiden fani minusta tuli oikopäätä. Myös Bram Stokerin Dracula oli mielestäni loistava lukukokemus, ja juuri sellaista kauhua, jonka faniksi voisin itseni luokitella. Näistä kokemuksista rohkaistuneena päätin kokeilla Stephen Kingiäkin, koska onhan noloa, että kirjallisuudenopiskelija ei ole koskaan lukenut ainuttakaan tunnetun kauhukirjailijan kirjaa.
Luin Carrien ja Hohdon. Kummastakaan en saanut mitään ihmeellisempiä kauhukohtauksia, vaikka jälkimmäisen kohdalla ehdin jo odottaa sellaista. Luulin jo päässeeni onnellisesti yli yliherkkyydestäni kauhun suhteen.
Sitten luin Uinu, uinu lemmikkini.
Hyi helvetti.
Anteeksi, en vain keksinyt kuvaavampaa fraasia tähän väliin.
Muistin yhtäkkiä kirkkaasti, miksi en ole vuosiin lukenut mitään pelottavaa. Se lapsuuteen jäänyt kammottava pelko palasi taas. Kävelin keskellä valoisaa päivää kaupungin keskustassa ja luulin sekoavani kauhusta. Mun oli pakko mennä palauttamaan tuo teos heti kirjastoon takaisin lukukokemuksen jälkeen, sillä olin varma, että muuten se langettaisi päälleni vielä jonkun kirouksen.
En edes tiedä, oliko se kirja niinkään pelottava. Ennemminkin se oli mielestäni kauhea siksi, että se oli niin sairas, niin hullu, mielipuolinen.
Lisäksi se ehkä kosketti joitakin omia elämänkokemuksiani liian läheltä.
Sain siis todistuksen, että en ole vielä turtunut. Sehän on kai ihan hyväkin asia.

Viime vuosina olen myös katsonut kauhuelokuvia jälleen. Olen katsonut kolme osaa Paranormal Activity -leffoja, edellä mainitun Stephen Kingin Carrieen perustuvan leffan ja vampyyreista kertovan Ystävät hämärän jälkeen. Jälkimmäisen katsoin jopa yksin. Mikään noista elokuvista ei ole mitenkään liiallisesti kammottanut mua, joten olen luullut päässeeni yli silläkin saralla.
Mutta ei.
Eilen katsoin telkkarista sellaista suomalaista elokuvaa, jonka nimi oli jokin "Syvälle salattu" tai jokin sellainen. En muista nimeä siksi, että en ollut alun perin kiinnostunut katsomaan sitä. Aloin vilkuilla sitä sivusta vain siksi, että äiti ja veljeni vieressäni seurasivat sitä. Sen ei kai olisi pitänyt olla pelottava, joten teen tässä itseni vain naurettavaksi, kun paljastan pelkotilani, mutta teen sen silti.
Ensinnäkin, näkki.
"Jos menet syvemmälle veteen, niin näkki vie!"
Minua ei ole koskaan peloteltu näkillä. Muistan, kuinka joskus 6-vuotiaana olin perheeni kanssa uimassa. Eräs pienten lasten isä kertoi äidilleni sanoneensa lapsilleen, että jos menee liian syvälle, niin näkki vie. Muistan, että itse ymmärsin siitä keskustelusta, että se isä sanoi niin vain pelotellakseen. Että mitään näkkiä ei oikeasti olekaan.
Silti, se saakelin näkki on traumatisoinut mut.
Pelkkä sana aiheuttaa mulle kylmät väreet. En tiedä miksi, mutta mulla on hyvin hämärä mielikuva siitä, että sekin olisi ollut osallinen noita Pikku Kakkosen satuja, joita niin kovasti pelkäsin. Mulla ei ole mitään mielikuvaa, miltä se näytti, mutta jotakin perin juurin kammottavaa näkkijaksossa on täytynyt tapahtua, sillä koko elämäni ajan olen kammonnut jo pelkkää mainintaa näkistä. Puhumattakaan mistään mielikuvasta.

Lisäksi olen aina pelännyt hukkumista, kuten täälläkin on kai käynyt ilmi. Ehkä sekin pelko liittyy näkkiin. Jos saisin jonkun toiveen kuolemastani esittää, niin hukkumalla en haluaisi kuolla.
Sitten, seuraavankin eilisessä elokuvassa esiintyneen pelonkokemuksen voi tiivistää yhteen lauseeseen. Ensin puhutaan Osku-nimisestä koirasta. Sitten elokuvan pieni poika kertoo, että Osku on kadonnut.
Yhteys on päivänselvä: taas on koira tapettu elokuvassa.
Veljeni kielsi minua katsomasta, mutta silti kurkin kirjani yli. En vain voinut olla katsomatta.
Ja siellähän se kellui, kuollut koira vedessä. Päähenkilönainen oli hukkua koiran perään mennessään. Seuraavaksi kuvioihin tulee veden henki, näkki, jolle perheen esikoispojat on tapana uhrata. Äiti yrittää pelastaa esikoispoikaansa hukkumasta, mutta näkki estää häntä kaikin tavoin, nostattamalla kaatosateen ja vedenpaisumuksen.
Onnelliseksi lopuksi näytetään vielä, mitä tapahtui todella: pallo pomppi järveen ja pieni tyttö kurottui nostamaan sitä. Tietysti hän molskahti pallon perässä järveen. Isoveli tuli auttamaan, koska tyttö ei osaa uida. Isoveli onnistuu pelastamaan siskonsa, mutta hukkuu itse. Kaiken taustalla vaanii se näkki. veden henki, jonka toimesta kaikki tuo tapahtui.
Niiden lasten huudot kaikuivat päässäni vielä yölläkin.

Mitä sitten, että se oli pelkkää elokuvaa? Tällä kertaa, näiden lasten kohdalla se oli pelkkää elokuvaa, mutta se olisi voinut olla totta. Lapsia hukkuu oikeasti. Oli näkkiä tai ei, pieniä lapsia hukkuu jatkuvasti. Jos se on tapahtuakseen, se tapahtuu, enkä usko, että sitä voidaan koskaan täysin estää, että riskit voidaan koskaan täysin minimoida.
Ja sen todellisuuden tiedostaminen  on todella ahdistavaa ja pelottavaa. Siitä ei haluaisi nähdä elokuvaa.

Sellaista hilpeää tekstiä tänään taas. Toivottavasti saitte jotakin selvää sekavista ajatuksistani. Itse olen nyt ajatukseni käsitellyt.

Nimeni on

Mulla on tänään nimipäivä.
En ole koskaan oikein pitänyt omasta nimestäni. Suurin syy on se, että joudun aina selittämään, kuinka monta alkuvokaalia siihen tulee ja miten se kirjoitetaan ja miten sanotaan. Tiedän ainakin sen, että jos mun täytyy joskus antaa jollekin nimi, niin en takuulla anna sellaista nimeä, jossa olisi jotain ääntämis / kirjoittamisepäselvyyksiä. Toiseksi, nimessänihän on tietysti R-kirjain, joten aina löytyy joku, joka ei saa selvää R-vikaisesta sössötyksestäni. Itseni esitteleminen ihmisille on usein vaivaannuttavaa.

Nimeni on alkuperältään saksalainen ja merkitsee kanervaa. En ole saanut sitä kenenkään mukaan, vaan se on vain vanhempieni ehdottama nimi, jota vastaan kellään ei ollut mitään. Isoveljeni olivat kuulemma asettuneet poikkiteloin jokaista sitä ennen tullutta nimiehdotusta vastaan, sillä aina he tunsivat jonkun, jolla oli joku sama nimi ja joka oli niin tyhmä tyyppi, ettei sitä voi mulle nimeksi antaa. Minun nimisiäni ei kukaan tuntenut eikä kellään ollut mitään sitä vastaan. Äitini on sanonut, ettei hänelle nimenantohetkellä tullut mieleenkään, että nimeni ensimmäisen kirjaimen määrän suhteen voisi kellään olla mitään epäselvyyttä. 

Vasta aikuisena olen oppinut arvostamaan nimeäni vähän enemmän, kun aikaisemmin inhosin sitä yli kaiken. Aikuisena olen kuullut monelta, että se on kaunis nimi, ja että he eivät ymmärrä, miksi en itse pidä nimestäni. Vasta aikuisena olen myös törmännyt sellaisiin ihmisiin, jotka ovat tyytyväisiä omaan nimeensä. Olen päättänyt itsekin opetella. 

Nimipäivät ovat kuitenkin mielestäni verrattoman kivoja. Niihin ei liity samanlaista härdelliä ja stressausta kuin synttäreihin: on normaalia, että kukaan ei muista nimipäivää, joten kun kukaan ei onnittele, ei tarvitse ajatella, että musta ei pidetä eikä kukaan muista olemassaoloani. Saa vain juhlia kaikessa rauhassa itsensä ja niiden kanssa, jotka muistavat.

Tää on taas vaihteeksi niitä päiviä, joina mulla on voittajaolo. 
Olen syönyt kevään ensimmäistä raparperipiirakkaa. Olen koonnut monta palapeliä veljentyttöni kanssa. Olen harjoitellut jooga-asentoja ulkona auringossa. Olen heittänyt talviturkkini, jos sitä Gran Canarian uima-allasta ei lasketa. Olen voittanut veljeni tikanheitossa. Hetken jaksan taas uskoa olevani ihan hyvä ja selviäväni. 
Ai niin, ja sain vanhemmiltani nimpparilahjaksi laukun, juuri sellaisen, kuin olen halunnut jo pitkään!
Jee! 
Tähän on hyvä lopettaa. 

 

Ylistys toukokuulle.

Eilen kävin juoksulenkillä sellaisella reitillä, jolla en ole käynyt pitkään aikaan.
Tämä oli ensimmäinen kerta pitkään, pitkään aikaan, kun juoksin sen lenkin valoisassa.
On jännittävää, miten erilaiselta paikat näyttävät, kun ne näkee. Toteamisen arvoista, eikö? Juoksin sen lenkin, jonka olen juossut tämän vuoden aikana kymmeniä kertoja, mutta aina pimeässä. Muistin, että viimeksi taisin juosta sen valoisassa eräänä viime marraskuun aikaisena aamuna.
Ihmettelin, miten erilaiselta kaikki näytti. Reitti tuntui kerta kaikkiaan aivan uudelta. Mutkat, maisemat, tututkin paikat, olivat ihan kuin en olisi nähnyt niitä koskaan aikaisemmin.

Ajattelin. kuinka rakastankaan toukokuuta. Kuinka toukokuu on parasta aikaa vuodessa, juuri tämän takia. Järvi on sula, puut vihreinä, kasvit kukassa, maailma kukoistaa, ja jokainen väri loistaa juuri niin puhtaana, kuin vain keväällä ja alkukesästä on mahdollista. Kesän kuluessa ne värit hiljalleen haalistuvat ja muuttuvat erilaisiksi. Vain toukokuuhun kuuluu se jokin tietty kirkkaus ja puhtaus. Sitä ei kyllästy katselemaan.

Olin hetken aikaa niin iloinen kaikesta. Iloinen maailmasta ja itsestäni.
Ajattelin, että minä olen hyvä, ja minusta on vaikka mihin. Vaikka usein ei tunnu siltä.
Ylistin vähän aikaa itseäni. Kerroin itselleni, kuinka hyvä ja vahva olenkaan. Pystyn juoksemaan ja liikkumaan kevyesti ja kestävästi. Näen, kuinka kaunista ympärilläni on ja nautin siitä. Pystyn nauttimaan yksinolosta, itseni seurassa olemisesta, täysin rinnoin. Moni muu ei siihen pysty. Olen selvinnyt elämässäni monesta pienestä ja suuresta asiasta, vaikka olen luullut, ettei se olisi mahdollista. Minusta on johonkin, ja aika moneenkin asiaan.

On vain opittava antamaan itselleen arvoa. Ainakin vähitellen, opeteltava, vaikka se kävisi kuinka hitaasti.
On opittava antamaan itselleen anteeksi. Ainakin, ja varsinkin, ne asiat, joista kukaan muu kuin itse ei itseään syytä.
Ja on opittava olemaan ajattelematta ja välittämättä siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat. Ainakin sopivissa määrin.

Siinä päivän elämänviisausosio.
Sitten jaan kanssanne asian, joka on viime päivinä tehnyt minut valtavan onnelliseksi.
Olen löytänyt FilmTownin.

Kuulostaa ehkä oudolta ja tyhmältä, mutta koskaan aikaisemmin elämässäni en ole vuokrannut elokuvaa itse ja yksin. En ole koskaan oikein tajunnut ja huomannut, että olisi edes olemassa leffojenvuokrausmahdollisuus. Olen aikuisikäni ajatellut, että jos haluaa nähdä elokuvan, vaihtoehtoina on käydä elokuvissa tai ostaa se omaksi. Siksi elokuvien katseluni on jäänyt vähiin. Useimmiten en halua tuhlata rahojani leffalippuhin enkä niiden omiksi ostamiseen, varsinkin, kun usein haluan katsoa elokuvan vain kerran, ja sitten se jää hyllyyn pölyttymään ja viemään tilaa.

Tänä keväänä eräs ystäväni johdatti minut kotikaupunkini FilmTowniin, joka vielä sijaitsee aivan lähellä kotiani. Tietämättään hän johdatti minut uuteen maailmaan.
Olen siitä lähtien ollut ihan hurmiossa.
Näin paljon elokuvia, joita olen aina halunnut nähdä.
Aivan naurettavan halvalla.
Tällä viikolla olen katsonut kokonaista kaksi elokuvaa, jotka olen jo kauan halunnut nähdä. Ja mitä olen siitä maksanut? Kokonaisen euron ja viisikymmentä senttiä. Kahdesta elokuvasta. Kaksi loistavaa elokuvaa, kaksi ihanaa laatuaikailtaa itseni seurassa hyvän elokuvan parissa, yhteensä euro ja viisikymmentä senttiä. Vähemmän kuin opiskelijalounas.

Ja mikä kaikkein parhainta, siellä se FilmTown edelleen on, seinät tulvillaan ja turvoksissa elokuvia, jotka vain odottavat, että poimin ne käteeni ja katson ne. Mulla on edessä niin monta yhtä hienoa laatuaikailtaa, että pelkkä ajatus jo saa jonkinlaiseen hurmokseen.

Ei tällä erää muuta. Palataan!

Arkihaaste.

Päivän Muumi-jakso on tänään toisiksi viimeinen Taikurin hattu -teokseen perustuva jakso nimeltä Matkalaukku. 
Jakso alkaa painajaiskuvauksella: Muumipeikon unessa Mörkö jahtaa häntä. Unet ovat mielestäni yksi "Muumilaakson tarinoita" -sarjan hienoimpia elementtejä. Painajaiset tuntuvat ainakin omasta mielestäni juuri niin kammottavilta, kuin oman kokemuksen mukaiset painajaiset voivat olla. Uni päättyy, kun Muumipeikko ei yrityksistään huolimatta pysty juoksemaan pakoon ja Mörkö saa hänet kiinni. Hyi, miten se vielä aikuisenakin ahdistaa. 

Muumiperhe on päättänyt onkia Tiuhdin ja Viuhdin, sekä tietysti heidän matkalaukkunsa salaisuuden esiin. Niiskuneiti pannaan asialle, sillä Muumipeikon sanojen mukaan tarvitaan "hellä ja ymmärtäväinen tyttö". Jo lapsena ajattelin, että jos minulla olisi jotain salattavaa ja pelättävää, Niiskuneiti olisi Muumeista lähes viimeinen, jolle haluaisin avautua siitä. Miksi ihmeessä Tiuhdin ja Viuhdin kuulustelu siis annetaan Niiskuneidin käsiin?

Niiskuneiti kuitenkin saa selville, että matkalaukun sisällä on jotakin, mikä on kauneinta mitä maailmassa on, ja että se kuuluu Mörölle. Tiuhti ja Viuhti ovat varastaneet Mörön omaisuuden, ja siksi Mörkö seuraa heitä. 
Kun Mörkö jälleen illan pimetessä ilmaantuu Muumitalon liepeille, Muumimamma ehdottaa hänelle vaihtokauppoja. Mörkö voisi valita Muumimamman käsilaukusta mitä vain omakseen (paitsi aspiriinit) jos Tiuhti ja Viuhti saisivat vastineeksi pitää matkalaukun sisällön. 

Tässä kohdassa vasta aikuisena huomaamani Mörön sympaattisuus tulee erityisen selvästi esiin. Mörön ilmeet vaihtelevat paljonpuhuvasti: hän pudistaa pettyneenä päätään, kun Muumimamma yrittää ehdotella vaihtokauppoja. Kun Mamma näyttää Mörölle peilistä tämän omaa kuvajaista, Mörkö osoittaa valtavaa itseinhoa omaa kuvaansa kohtaan. Kun hän sitten saa käsiinsä sydämenmuotoisen näkinkengän, hänen kasvonsa kirkastuvat hymyyn. Mörkö poistuu paikalta tyytyväisenä näkinkenkineen, ja Tiuhdin ja Viuhdin pelko on poissa. Ainoa miinuspuoli on se, että näkinkenkä kuuluu Muumipeikolle: hän on saanut sen lahjaksi Niiskuneidiltä ja antanut sen äitinsä säilytettäväksi. Muumipeikon on kiiruhdettava rantaan etsimään toista samanlaista näkinkenkää. Jälleen kuin suoraan Salatuista elämistä.

Sellainen Muumi-jakso tänään. 

Itselleni sattui tänään omituinen juttu. Mulle tuli järjetön oikosulku sen suhteen, missä luentoni pidetään. Luento, jolla olen käynyt koko kevään aina maanantaisin, ja joka pidetään aina samassa rakennuksessa. Viime viikolla en päässyt sinne, joten viikon tauko ilmeisesti aiheutti jonkinlaisen aivosolukuoleman. Menin rakennukselle, jossa jotenkin kuvittelin sen pidettävän, ja kiipesin kolmanteen kerrokseen. Siellä huomasin, ettei rakennus näytä yhtään samalta kuin ennen. Olin muistavinani, että luento onkin toisessa rakennuksessa. Menin viereiseen rakennukseen, mutta tällä kertaa epäilys iski jo ensimmäisessä kerroksessa. Ei se rakennus näytä tältäkään. Siinä vaiheessa keskeisin ajatus oli jo mitä hel-vet-ti-ä, kunnes yhtäkkiä sain älynväläyksen ja kiiruhdin kolmannelle rakennukselle. Se oli oikea. 

Epäilemättä tää on jotain vakavaa. Todennäköisesti en huomenna muista omaa nimeänikään. Älkää siis ihmetelkö, jos en palaa tänne kirjoittelemaan. 

Lopuksi kerron vielä, jos en ole vielä sattunut mainitsemaan, että mä olen todellakin hitaasti lämpenevä ihminen. Olen joogannut kohta vuoden keskimäärin kerran viikossa, ja nyt vasta musta tuntuu, että olen pääsemässä kunnolla sisälle siihen lajiin. Tästä on hyvä jatkaa.

Äiti

Tänään on päivä kaikkien äitien kunniaksi.
Koska haluan osoittaa kunnioitukseni ja kiitollisuuteni omaa äitiäni kohtaan mieluummin kasvokkain kuin täällä blogissa, en omista tätä postausta omalle äidilleni. Omistan sen henkilölle, jolle en voi puhua kasvokkain, en millään muulla tavalla kuin hiljaa omassa mielessäni. Hänelle, jolle en koskaan ole voinut puhua kuin omassa mielessäni.

Äitini äiti kuoli kauan ennen minun syntymääni, vain vähän vanhimman veljeni syntymän jälkeen liikenneonnettomuuden seurauksena.
Olen joskus kuullut sanottavan, että sellaista ei osaa eikä oikein voi kaivata, joka ei ole koskaan ollutkaan osa elämää.
Olen eri mieltä. Olen sitä mieltä, että juuri sellaistahan ihminen nimenomaan kaipaa. Kaipaus kohdistuu nimenomaisesti aina siihen, mitä ihmisellä ei ole, mitä häneltä puuttuu, vaikka hänellä olisi miten paljon kaikkea muuta. Vaikka hänellä jonkun toisen silmissä olisi kaikki se, mitä ihminen vain voi toivoa.

Minä en ole koskaan saanut tavata äitini äitiä. En ainakaan kasvokkain. Hän on elänyt  ainoastaan niissä tarinoissa, mitä olen kuullut äidiltä ja äidin puoleisilta sukulaisilta. He ovat rakentaneet minulle jonkinlaisen kuvan, jota olen täydentänyt itse. Pienestä lapsesta lähtien olen kaivannut äitini äitiä ja surrut sitä, että se kaipaus ei ikinä pääty. Joka kerta, kun kuulen tarinan kuolemaan johtaneesta onnettomuudesta jonkun kertomana, suren sitä menetystä uudelleen, yhä uudelleen sisälläni elää omituinen toive siitä, että tarina tällä kertaa päättyisi toisella tavalla. Että kaikki tähän asti kerrottu olisikin vain silkkaa väärinkäsitystä.

Jäljelle jää vain tyytyminen siihen lohduttomaan lohtuun, että kannamme häntä mukanamme. Ihminen ei ole kuollut niin kauan, kun on olemassa yksikin toinen ihminen, joka hänet muistaa. Muistoissa hän elää.
Äitini on sanonut, että minä muistutan hänen äitiään hetkittäin. Että joskus, välähdyksenomaisesti minussa on jotain hyvin paljon samaa. Ne ovat olleet kauneimmat sanat, jotka koskaan olen kuullut.
Tiedän, että äitini äidillä on ollut hymykuopat ja R-vika, aivan kuten minulla. Kuten ei kellään muulla meistä, sisaruksistani.

Lukion aloittaessani äitini sanoi, että hänen äitinsä olisi ylpeä minusta, kun kirjoitan ylioppilaaksi.
Lakkiaisjuhlissani ajattelin, että toinenkin mummoni oli läsnä. Sinä päivänä hän oli siellä, vaikkemme häntä nähneet. Myöhemmin sytytin kynttilän. Osoittaakseni, että edelleen kaipaan ja ajattelen. 
Nyt sytytän virtuaalisen kynttilän, muistomerkiksi täällä blogissa. Osoittaakseni, että yhä edelleen muistan ja kaipaan, ja että niin ollen hän on minulle elävä.

Pienet ja suuret nautinnot

Aluksi tiedoitus: Tämä päivitys koostuu a) Päivän Muumi-jaksosta B) Tiedotusluontoisesta asiasta ja pääasiallisesti C) Asioista joista nautin. Tervetuloa siis jälleen lukemaan.

Päivän Muumi-jakso on edellisen jakson suora jatko-osa, edelleen Taikurin hattu -teokseen perustuva Hattivattien salaisuudet. Siinä Muumit ovat jääneet yöksi hattivattien asuttamalle saarelle, odottamaan myrskyn laantumista. Niiskuneiti suree hattivatin käräyttämää otsatukkaansa. Vene on vähällä lähteä aaltojen mukana ajelehtimaan, mutta onneksi Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen ehtivät viime tingassa pelastaa tilanteen. Hattivatit poistuvat saarelta kaislaveneillään ja Muumit heräävät uuteen aamuun etsimään myrskyn rannalle heittämiä aarteita. Lopuksi he purjehtivat takaisin Muumilaaksoon, vene lastattuna kalliosta louhitulla kullalla. 

Tämä jakso on aamun ja aarteiden ansiosta tunnelmaltaan huomattavasti toiveikkaampi kuin edellinen: myrsky on ohi ja aamu on uusi toivo jokaiselle. Pidin ainakin itse lapsena tätä jaksoa jonkinlaisena helpotuksena, ja paljon parempana kuin edellistä jaksoa, vaikka edellinenkin on ihan ok.
Tässä jaksossa koetaan Muumipeikon ja Niiskuneidin ensimmäinen mustasukkaisuudraama, joka sekin antaa viitteitä jonkinlaisesta "lasten Salatuista elämistä". Muumipeikko ihastuu rannalle ajautuneeseen laivan keulakuvaan, kauniin naisen patsaaseen, ja Niiskuneiti tulee mustasukkaiseksi. Erityisen traagista on, että puunuken hiukset lainehtivat kauniina, kun taas Niiskuneiti on menettänyt oman otsatukkansa. 
Oma suosikkikohtaukseni on aikainen aamun hetki, jona Muumipeikko ja Nuuskamuikkunen tähystävät kalliolla pois lähteviä hattivatteja. 
"He ovat todella erikoisia", Muumipeikko toteaa.
"Eivät sen erikoisempia kuin mekään heidän silmissään", Nuuskamuikkunen vastaa.
Mielestäni tuota sananvaihtoa voi hyvin soveltaa moneen elämän tilanteeseen. Kokeilkaa vaikka.

Tiedotusluonteinen asia on, että olen vähentänyt Facebookkailuni minimiin. Syystä että olen alkanut saada suoranaisia ahdistuskohtauksia viime aikoina jokaisesta lyhyestäkin kerrasta, jona olen siellä käynyt. En tiedä onko tässä teille mitään tiedotusluonteista, mutta älkää siis ihmetelkö, jos minusta ei sen kautta enää niin kovasti kuule. Tätä blogia kyllä kirjoitan mielelläni edelleen.

Sitten varsinaiseen päivän aiheeseen, eli asioihin, joista nautin. Teen niistä listan omaksi ilokseni. Listasta saattaa tulla epätäydellinen, mutta teen sen nyt tämänhetkisen parhaani mukaan.

Ensinnäkin, jo kysymys-vastaus-postauksessa mainittu turvallisuuden tunne, rakkaiden ihmisten läsnäolo, kirjojen lukeminen, kiireettömyys ja hyvän ruuan syöminen.

Seuraavaksi:

Kirjoittaminen. Ainakin aika usein.

Herkkujen syöminen. Kaikki herkut: suklaa, karkit, sipsit, jäätelö, keksit, kakut, pullat, leivokset yms. yms. 

Kirjastossa oleminen. Saatan mennä kirjastoon ihan vain olemaan, jos mua ahdistaa. Katselen ja selailen kirjoja ja vaeltelen hyllyjen välissä. Se rauhoittaa.

Kirjakaupoissa oleminen. Vähän sama kuin edellinen, mutta nämä ovat vasta toinen vaihtoehto. Kirjakaupoissa mua usein häiritsee myyjien kysymykset, kun ne kyllästyvät katselemaan mun haahuilua. Erityinen ilonaihe on minulle kirjakauppaan meneminen lahjakortin kanssa. Paras lahja mitä mulle voi antaa.

Kahviloissa istuminen. Jonkin hyvän, vaikkapa jonkin suolaisenkin syöminen. On nautinto juoda aamukahvinsa ja syödä jotain aamupalaksi kelpaavaa kahvilassa jonkun kanssa tai yksin. On nautinto juoda erikoiskahvi tai syödä leivos iltapäivän kunniaksi tai vaikka heti aamupalan perään kahvilassa jonkun kanssa tai yksin. Ainut harmillinen asianhaara on, että mulla on valitettavan vähän tällaisia kahviloita fanittavia tuttuja. Niinpä päädyn kahville useimmiten yksin, yhden ystävän kanssa tai perheen kanssa kiireellä, koska niiden mielestä kahvilat ovat nälän ja kahvinhimon poistamista, eivät nautintoa varten.  

Syömässä käyminen. Pakko mun oli tehdä tästä erillinen kohtansa, sillä mikä sen parempaa kuin mennä johonkin ravintolaan, valita ruokansa, syödä hitaasti ja nautiskellen, ja kenties sitten ottaa vielä jälkiruokaakin. Tää on varmaan jo käynyt ilmi esim. matkapostauksestani.  

Työnteko. Nautin lähes aina päätoimisesta työstäni, eli opiskelusta. Yhtä lailla nautin kaikesta työnteosta, niin henkisestä kuin fyysisestäkin työstä. On hienoa nähdä työnsä jälki ja tuntea tekevänsä jotain.

Juokseminen. Silloin kun juoksemisessa pääsee vauhtiin, se on yksi parhaista asioista ikinä. Ehkä osasyy maraton-hulluuteeni.

Uiminen. Tää onkin jo tullut varmaan aiemmin ilmi, mutta uiminen on ihan lempilajini.

Jooga. Tääkin on tullut aiemmin ilmi.

Uusien asioiden oivaltaminen. Olivat ne kuinka pieniä tai isoja asioita hyvänsä, olen aina lapsellisen innoissani huomatessani ja oppiessani jotain uutta.

Kielten opiskelu. Tää vielä erillään muusta opiskelusta, sillä kielissä, erityisesti ruotsissa ja saksassa, on vain jotain niin kiehtovaa, josta en saa tarpeekseni. Ja joo, olen outo.

Rasituksen jälkeinen tunne. Oli kyseessä sitten suuri fyysinen tai henkinen rasitus, jaksan sen aina pelkästään sillä ajatuksella, miten ihanalta tuntuukaan sitten, kun se on ohi ja saa hyvällä omallatunnolla rentoutua ja palkita itsensä.

Extreme-kokemukset. Nautin siitä, kun uskaltaudun tekemään jotakin, mitä en oikeastaan haluaisi uskaltaa tehdä. Esim. benji-hyppy menee tähän kategoriaan.

Pitkään nukkuminen. Vapaapäivän paras hetki on se, kun herää ja huomaa saavansa vielä nukkua. 

Kahvin juominen. Pakko tääkin on vielä mainita. Arjen paras hetki on rauhallinen aaamukahvihetki kirjan parissa.

Jutteleminen. Uskokaa tai älkää, tällainen epäsosiaalinen hylkiökin nauttii juttelemisesta ja keskustelemisesta toisten ihmisten kanssa yli kaiken, mikäli juttua vain riittää.

Toisten ihmisten kuunteleminen. Multa on usein kysytty, onko mulla tylsää illanvietoissa, joissa koko muu porukka hölöttää ja mä vain istun hiljaa koko illan. Vastaus tulee täysin sydämestä: ei ole. Nautin suuresti toisten ihmisten kuuntelemisesta, toisten ihmisten tarkkailemisesta, siitä, että opin ympäröivistä ihmisistä ja että he kertovat asioitaan ja saan pohtia niitä. Vaikka nautin myös itse puhumisesta, yhtä lailla nautin myös kuuntelemisesta.

Pohdinta. Mikä asia tahansa, tykkään pohtia ja miettiä ja analysoida, erityisesti jonkun kanssa, mutta myös yksin.

Musiikin kuuntelu. Myös yksi arjen parhaista asioista. 

Pianon soittaminen. Vaikka en oikeasti edes osaa soittaa, mutta tykkään silti.

Laulaminen. En osaa myöskään laulaa, mutta tykkään silti paljon. Laulan usein yksikseni. Mun on aina ollut helppo oppia laulujen sanoja ulkoa. Opettelen ne ulkoa usein vain siitä ilosta, että sitten voin aina yksin ollessani laulella niitä.

Neulominen. Muuten en ole yhtään käsityöihminen, mutta neulominen on jotain aivan erityistä ja rauhoittavaa.

Kokkaaminen. En sanoisi itseäni myöskään miksikään innokkaaksi ruuanlaittajaksi, enkä ainakaan osaavaksi sellaiseksi, mutta toisinaan innostun kokeilemaan erilaisia ruokia. Jos saan kokata yksin, eikä kukaan tule turhaan neuvomaan ja nalkuttamaan, todella nautin siitä.

Ajaminen hyvällä säällä. Pakko tämäkin oli tänne laittaa ihan vain siksi, että olen niin ahkerasti dissannut omia ajotaitojani. Tosiasia on, että jos sää on hyvä, kuiva ja selkeä, eikä ruuhkaa ole, mä saatan jopa tykätä ajamisesta pieninä pätkinä.

Tuoksujen testeröinti. Tääkin on kai jo käynyt selväksi. Rakastan The Body Shop -tuotteiden hiplausta ja myös kaikkien muiden tuoksutuotteiden hiplausta, haistelua ja ostelua. Tuoksut ovat elämän suola. (Ja testeröinti on joku ihmeellinen sana, joka on juurtunut jostain puheeseeni.)

Kysymyksiin vastaaminen. Ehkä tääkin on käynyt selväksi. Tykkään vastailla erilaisiin kyselyihin, joita tulee esim. sähköpostitse, ihan todella nautin siitä usein. Tykkäsin joskus myös tehdä Facebookissa muistiinpanoja, koska musta on vain kiva vastailla kaikenlaisiin kysymyksiin. Siksi tein tuon kysymys-vastaus-postauksenkin.

Itsestäni kertominen. Usein nautin myös siitä, että pääsen kertomaan itsestäni ja mielipiteistäni muille. Usein jännitän sitä hirveästi, enkä halua tuoda itseäni esiin, mutta silti pidän siitä. Pidän jopa puheiden pitämisestä yleisön edessä, jos ne koskevat itseäni tai omia mielipiteitäni. Ehkä siksi pidän tätä blogiakin. Tykkään kertoa itsestäni.

Shoppailu. En jaksa kierrellä kaupoissa koko päivää, mutta muutaman tunnin ajan saatan suuresti nauttia myös vaatteiden hiplaamisesta, katselusta ja sovittelusta, ja sitten kaiken muun kiinnostavan katselusta ja ostamisesta. 

Hiusteni harjaaminen. Mulla oli niin monta vuotta ihan lyhyet hiukset, joten nyt, kun ne viimein ovat taas pitkät, olen niistä todella onnellinen. Olen jopa nähnyt useasti karmivia painajaisia siitä, että mulla on taas se teinivuosieni lyhyt look. Pidin kyllä siitäkin, mutta pitkästä aikaa pitkät hiukset ovat luksusta. Rakastan niiden harjaamista pitkään ja hartaasti, ja sen katselua, miten ne laskeutuvat kiiltävinä ja pehmeinä selkään, ja kasvavat aina lisää pituutta. En tietenkään pidä harjaamisesta silloin, kun on arki ja kiire, ainoastaan silloin, kun on aikaa ja jaksamista. 

Nettipelien pelaaminen. En yleisesti ottaen ole erityisen innokas pelaamaan yhtään mitään, mutta mulla on muutama suosikki Internetistä löytyvissä yksinpeleissä. Ensinnäkin Aapeli.comin klassinen matopeli, toiseksi Älypään eri tietovisat ja kolmanneksi Älypään Sana-arvaus, jossa ensin tavut ja sitten kirjaimet täytyy järjestää oikein niin, että niistä tulee sana. Niitä jaksan pelata vaikka kuinka kauan. 

Elokuvissa käynti. Harvoin tulee elokuvia, joita todella haluan nähdä, mutta kun tulee, nautin suuresti elokuvissa käymisestä. Erityisesti pidän yksin elokuvissa käymisestä, siitä, että saan päättää itse, mitä menen katsomaan ja milloin, saan rauhassa ostaa vaikka kilon irtokarkkeja jos haluan, eikä mun tarvi sopia kenenkään muun kanssa, mitä ostan ja kuinka paljon, saan syventyä elokuvaan ilman että kukaan vaatii asianmukaisia reaktioita vieressä ja saan pohtia elokuvaa rauhassa jälkikäteen ilman kommentointitarvetta. Toki tykkään tosi paljon myös hyvän ystävän kanssa elokuvissa käymisestä, mutta jotenkin olen nyt päässyt erityisesti yksin leffassa käymisen iloon käsiksi.

Teatterissa käynti. Sitä tulee tehtyä paljon harvemmin, haluaisin tehdä paljon enemmän.

Saunominen. Tällaiselle ainaiselle vilukissalle ei mikään ole parempi tapa päättää päivä kuin saunominen.

Halaaminen. Olen lopulta aika läheisyysriippuvainen ihminen ja tykkään halata niitä ihmisiä, joiden kanssa se tuntuu oikeasti luonnolliselta ja hyvältä.

Listojen tekeminen. Kuten tästäkin listasta huomaatte, mulla on jokin listafetissi.

Tekstareiden saaminen. Jo pelkkä tekstarin merkkiääni aiheuttaa mulle hyvänolontunteen. Puhelun ääni taas saa mut voimaan pahoin.

Valokuvat. Tykkään ottaa valokuvia, mutta aivan erityisesti nautin valokuvissa olemisesta, poseeraamisesta. Rakastan myös valokuvien järjestelemistä, kansioihin liimaamista ja niiden katselua jälkikäteen. 

Huvipuistot. Rakastan hurjia laitteita, liukumäkiä ja sensellaista. Haaveilen aikuisten pallomeristä, aikuisille mitotetuista keinuista ja kiipeilytelineistä, aikuisten HopLopista. Ehkä niitä vielä joskus tuleekin...

Irish Coffeen juominen. En pidä menevistä baari-illoista, mutta rakastan istumista yhden tai muutaman ihmisen kanssa yhdellä tai parilla drinkillä, Irish Coffeella tai jollain muulla yhtä hyvänmakuisella juomalla, paikassa jossa pystyy keskustelemaan samalla.

Lahjojen antaminen ja saaminen. Musta on kiva saada lahjoja, mutta erityisen iloiseksi tulen, jos saan antaa jollekin ihmiselle sellaisen lahjan, josta näen hänen aidosti ilahtuvan. Se on mulle paljon ihampi asia kuin itse lahjan saaminen.

Korttien saaminen ja lähettäminen. Arvostan aitoja ja oikeita postikortteja, tykkään saada niitä ja erityisesti tykkään niiden lähettämisestä.

Meri. Tää on käynyt jo ilmi, mutta meren katselemisella ja meren rannalla olemisella on mulle erityinen merkitys.

Leluosastoilla käyminen. Tykkään käydä leluosastoilla kaupoissa ja katsella, minkälaisia leluja nykypäivän lapsilla on.

Muumit. Jos ei oo vielä käynyt selväksi, niin Muumit kaikissa muodoissaan ilahduttavat mua. Muumi-TV-sarja, elokuvat, kirjat, sarjakuvat, astiat, tekstiilit, tavarat, pehmolelut, Muumimaailma, Muumi-tee, Muumi-postikortit, Muumi-postimerkit, kaikki. 

Disney-elokuvat. Erityisesti nyt aikuisena olen kiinnostunut Disneyn piirroeslokuvista, joista lapsena en muista niin kovasti välittäneeni. Olen jälkeenjäänyt.

Joulun odotus. Parasta aikaa vuodessa on mielestäni joulukuu, joulun odotus, joulukalenterin luukkujen availu ja ympärillä asteittain tihentyvä joulutunnelma. Joulu <3

Lastenohjelmien katselu. Viikonloppuaamut ja erityisesti oman lapsuuteni aikaiset ohjelmat. <3 Edelleen, olen vähän jälkeenjäänyt.

Television katselu. Katselen telkkaria tosi vähän, mutta jos koukutun johonkin ohjelmaan, kuten nyt "Klikkaa mua" -sarjaan, on mulle viikon kohokohta aina se, kun tuo ohjelma tulee telkkarista. Seuraan myös mielelläni kyseiseen ohjelmaan liittyviä keskusteluja esim. netissä ja tykkään vaihtaa mielipiteitä muiden kanssa.

Bussissa matkustaminen. Pitkät matkat bussissa ovat oivaa aikaa lukea ja katsoa maisemia. Junamatkustamisesta en ole vielä oppinut samalla tavalla nauttimaan.

Lentokoneessa oleminen on mielestäni erityisen ihanaa, vaikka mulla onkin siitä vain vähän kokemusta. Edes se viime kertainen koko elimistön oksentaminen ulos ei himmentänyt lentokonematkustuksen hohtoa. Olen aina halunnut oppia lentämään.

Haaveilu. Mikä sen parempaa, olivat haaveet sitten pieniä tai vähän isompia.

Nauraminen. Mikään ei ole ihanampaa kuin nauraa oikein sydämensä pohjasta.

Paketointi. En ole kovin hyvä paketoimaan, mutta jotain viehätystä siinä silti on.

Onnistuminen. Kukapa tästä ei pitäisi, mutta mainitsen sen nyt tähän loisteliaaksi lopuksi. On yksi parhaista tunteista saada kokea onnistuneensa jossakin, oli asia mikä hyvänsä. Sen voimalla jaksaa.

Lopetan tähän, en siksi, ettei asioita enempää olisi, vaan siksi, koska tähän on hyvä lopettaa. Nautinnollista päivää jokaiselle!
 

 

Hyvästi jää

Onko täällä muita, joille hyvästien sanominen on kamalan vaikeaa? Muita, jotka eivät siedä eroseremonioita, oli kyseessä sitten loppuelämän mittainen tai vain muutaman päivän kestoinen ero?
Yksi ilmoittautuu täällä.

On taas se aika vuodesta, jona ihmiset hajaantuvat kuka minnekin. Kesälomille, kesätöiden pariin, kotipaikkakunnilleen, minne milloinkin. Edessä on pitkä ero, niin pitkä, että seuraavaa tapaamiskertaa on vaikea hahmottaa tulevaisuudesta. Pitää sanoa heippa. Pitää sanoa jotain. Toisin sanoen, pitää olla taas siinä tilanteessa, jossa minulla ei ole sanoja.

Vihasin eroseremonioita jo esikoulussa. Itkin, kun joku sellainen hoitaja, jonka kanssa en koskaan edes ollut jutellut, oli töissä viimeistä päivää. Itkin, kun sellainen poika, joka oli kiusannut minua ja jota siksi olin inhonnut, muutti pois ja hänelle pidettiin juhla viimeisen päivän kunniaksi. Itkin hillittömästi jo pelkkiä niitä sanoja: viimeinen päivä, ero. Emme koskaan enää tapaa. 
Edelleen, 10-vuotiaana itkin, kun eräs koulumme siivooja jäi eläkkeelle ja lauloimme hänelle Peppi Pitkätossun jäähyväislaulun. Kun vuorotellen luimme hänelle läksiäiskirjeemme, minun ääneni tärisi ja murtui. Eikä mitään eroa edes ollut edessä; ainakin nämä kuluneet 13 vuotta olen tasaisin väliajoin nähnyt kyseistä ihmistä kylällä, moikannut ja joskus jutellutkin. 

Nyt aikuisena olen kehitellyt itselleni selviytymiskeinon. Olen etäinen, kylmä ja välinpitämätön. Sanon vain "heippa", "nähdään", "moikka" tai jotain muuta, heitän sen nopeasti, ennen kuin toiset ehtivät aloittaa mitään suurellisempaa, ja sitten juoksen pois, ennen kuin itse murrun. Se on ainoa keino. Jälkikäteen itkeskelen vähän aikaa itsekseni. Koen sen usein ainoaksi keinokseni. Toinen vaihtoehto on, että purskahdan itkuun, enkä osaa erota, en osaa lähteä, en silloinkaan, vaikkei ihminen edes olisi minulle erityisen tärkeä. Saati sitten silloin, kun kyseessä on tärkeä, rakas, hyvä ystävä. 

On mulla aikuisenakin ollut toisenlaisia eroseremonoita. Ei se aina yhtä coolisti mene. 
Viimeksi viime keväänä itkimme yhden ystäväni kanssa toisiamme vasten, itkimme, itkimme ja itkimmme, ja aina kun toinen lopetti, toinen aloitti alusta, ja siitä tuli oravanpyörä, josta ei ollut päästä millään irti. Nenäliinoja kului koko paketti, paitamme sekoittuivat kyyneliin ja räkään, emmekä saaneet soperrettua enää sanaakaan, kunhan vain itkimme, kaksi aikuista ihmistä, ja yritimme ripustautua toisiimme kiinni ikuisiksi ajoiksi. Kaikki tämä kahden viikon eron vuoksi. 

Jep. 
En sitten tiedä, kumpi on parempi. Tuo, vai se kylmä ja välinpitämättömän oloinen etäisyys.
Nämä ovat taas niitä hetkiä, joina sitä vain toivoisi voivansa löytää jonkinlaisen keskitien kahden äärimmäisyyden välillä.

Päivän Muumijakso: Tervetuloa hattivattien saarelle
perustuu edelleen Taikurin hattu -teokseen
kertoo Muumien temästä seikkailuretkestä veneellä, jonka he edellisessä jaksossa löysivät rannalta ja kunnostivat. Kohteeksi ilmaantuu autioksi luultu saari, jossa Hemuli joutuu mykkien, kummitusmaisten hattivattien ahdistelemaksi. Ukkosmyrskyn yllättäessä Muumit päättävät jäädä saarelle.
Ukkosen ilmaantuminen hiukan ahdisti minua lapsena tässä jaksossa, sillä olen aina itse pelännyt ukkosta. Muuten tämä jakso ei herätä mitään ihmeellisempiä tuntemuksia. Mukava jakso, mutta ei mikään erityinen. 
Samaistun erityisesti tässä jaksossa Nipsuun, joka viime tingassa peruu lähtönsä matkaan, koska pelkää veneen uppoavan. Uimataidoton ja pelokas Nipsu on aivan kuin minä pienenä - sillä erotuksella, että minut olisi pakotettu mukaan, en olisi jäänyt rannalle yksin heiluttamaan. 

 

Kysymyksiä ja vastauksia

Täältä se tulee, kauan odotetut vastaukset esittämiinne kysymyksiin! Kysymyksiä esitettiin blogin kommenttiosiossa, tekstarilla ja kasvotusten. Kysymyksiä ei tullut valtaisaa määrää, mutta monet olivat sellaisia, joista voisin kirjoittaa vaikka kokonaisen postauksen. 
Kysymykset ja vastaukset eivät ole missään tietyssä järjestyksessä. 

1. Jos olisit kirja, mikä kirja olisit ja miksi?
Epäilemättä jokin raskaslukuinen, jolla kuitenkin olisi hetkensä, joiden ansiosta lukija aina jaksaisi tahkota sivuja eteenpäin. Sellainen, jossa huomioidaan kaikki elämän negatiivisuus ja synkkyys, mutta joka kuitenkin pitäisi itsensä elävänä rivien väleistä välkkyvällä lämmöllä ja huumorilla. Rakkaus ja rakastetuksi tuleminen olisivat keskeisiä, mutteivät (välttämättä) päällimmäisiä teemoja. Käsiteltäisiin paljon vakavia aiheita, mutta pääpaino olisi elämän kaiken kattavalla synkkyydellä, johon kirjan hahmojen täytyy vain sopeutua ja etsiä omat selviytymiskeinonsa. Kirja, joka toisinaan eksyy jaarittelemaan liikaa, mutta nappaa kuitenkin punaisesta langasta kiinni riittävin väliajoin. Olisin sellainen kirja, jossa ehkä olisi potentiaalia, mutta joka ei kirjallisuuskriitikkomaailmassa silmää tekevien käsissä näyttäisi ikinä yhtään miltään, joten se jäisi hyllyn perukoille, näkymättömäksi suuren yleisön silmissä, mutta yksittäisille lukijoille saattaa muuttua hyvinkin näkyväksi ja koskettavaksi elämykseksi.
Jokainen voi kuvitella mielessään jonkin itse lukemansa kirjan, joka sopii kuvaukseen. Itse nimeäisin sopivina Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman ja Kjell Westön Missä kuljimme kerran. Ainoa miinuspuoli tosin on, että kumpikin taitaa olla aika tunnettu suuren yleisön joukossa. (?)

2. Lähdetkö kanssani syömään?
Lähden (Lähdin!) Oli mukavaa ja vatsa täyttyi! Harmi, että useampi ei kysynyt tätä.

3. Lempikappaleesi?
Tää on hirveän vaikea, sillä ei mulla ole mitään yksittäistä lempikappaletta, ei edes lempiartistia. Muistan kyllä, että joskus ala- ja yläasteella tää oli todella tärkeä kysymys, johon piti aina olla vastaus valmiina. Vanhentuessa sekin asia on menettänyt merkityksensä. 
Nykyään kuuntelen kaikenlaista musiikkia jatkuvasti, ja aina kun löydän hyvän kappaleen, jota voisi myös lempikappaleeksi kutsua, kuuntelen sitä ihan liikaa liian kauan ja lopulta kyllästyn siihen niin, että pystyn palaamaan siihen vasta vuosien kuluttua uudestaan.
Jos jokin ikiaikainen suosikki kuitenkin täytyy nimetä, sanoisin Abban The Winner takes it all, joka on ollut mukana monissa elämäni tähtihetkissä ja joka on jo vuosien ajan ollut jonkinlainen voimaantumisen viesti minulle. 
Tällä hetkellä kuuntelen eniten Herra Ylpön & Ihmisten esittämää "Mies murtuu" -kappaletta, joka siis ansainnee jonkinlaisen juuri tämänhetkisen lempikappaleen maineen. Monesta syystä, mutta syitähän ei kysytty.

4. Uskonnollinen vakaumuksesi?
Olen varmaankin agnostikko. En ole uskovainen, mutta en ateistikaan. Pohdiskelen asiaa ja jossain vaiheessa olisin todella kovasti halunnut olla uskossa. Eniten samaistun agnostikon määritelmään.

5. Kerro jokin yksittäinen, onnellinen lapsuusmuisto.
En tiedä täyttääkö tää nyt yksittäisen lapsuusmuiston määritelmää, mutta mun on pakko kertoa tähän, että sain vasta yläasteella tietää, että 1990-luvun alussa oli lama, joka monille merkitsi todella synkkää ja ikävää aikaa. Itse muistan sen ajan lapsuuteni onnellisimpana aikana juuri laman ansiosta: isä tai äiti oli kotona minun ja veljeni kanssa, ei tarvinnut olla missään päiväkodissa, meille luettiin paljon, katselimme yhdessä Muumeja ja teimme vaikka mitä kivaa. Asiat ovat välillä hauskalla tavalla suhteellisia. 

6. Missä näet itsesi kymmenen vuoden päästä?
Ainakin juuri tällä hetkellä on tolkuttoman vaikea nähdä edes kuvitelmaa siitä, millaista elämäni on edes kahden, saati kymmenen vuoden kuluttua. Yritän kuitenkin. Toivon ja uskon, että olen valmistunut yliopistosta. Toivon olevani työelämässä, kenties jopa sellaisessa työssä, josta pidän ja joka liittyy tämänhetkisiin opintoihini. Todennäköisesti asun Suomessa, koska en ole mikään maailmanmatkaaja, korkeintaan jossakin naapurimaassa, kuten Ruotsissa, voisin Suomen lisäksi asua. En usko, että asun 10 vuoden kuluttua enää nykyisessä kotikaupungissani. Toivon, että elän mieluummin parisuhteessa kuin yksin 10 vuoden kuluttua. En näe itseäni äitinä, joten minulla ei 10 vuodenkaan kuluttua varmaankaan ole lapsia. Koiria ja / tai muita lemmikkejä varmaan on. 

7. Mitä teet työksesi? (10 vuoden kuluttua)
Toivottavasti jotakin omaan alaan liittyvää. Voisin työskennellä kirjastossa, arkistossa tai jossakin opetustyössä, en kuitenkaan näe itseäni peruskoulun tai lukion opettajana. Jostain syystä näen tai ainakin haluaisin nähdä itseni tutkijana, joten se haavekuva ehkä menee vielä ylitse näiden muiden. Tää työllistymiskysmys on kuitenkin mulle juuri nyt helvetin suuri kriisi, joten siitä johtuu vastauksen hienoinen epämääräisyys.

Seuraavan kysymyksen olen esittänyt nyt itselleni kahteen kertaan, sillä en ole varma, kumpaan kysyjä on tarkoittanut sen viittaavan.

8. Millaisia tulevaisuudenhaaveita sinulla on nyt?
Ei sen enempää eikä vähempää kuin olla onnellinen. Suurin haaveeni on saada onnellinen tulevaisuus, saapui se onni sitten missä muodossa tahansa. Sisällytän tuohon haaveeseen kuitenkin oman ja rakkaiden ja tärkeiden ihmisten terveenä pysymisen. Haaveenani on myös valmistua ja työllistyä. Perustavanlaatuisimpana on kuitenkin toive saada olla onnellinen, ja nähdä myös tärkeät ihmiseni onnellisina. 

9. Millaisia tulevaisuudenhaaveita sinulla on 10 vuoden kuluttua?
Uskon, että haave ainakin itsen ja läheisten terveenä pysymisestä ja onnellisuudesta säilyy koko elämän. 

10. Mikä saa sinut uskomaan tulevaisuuteen?
En oikein tiedä, sillä usein tuntuu, ettei mikään. Voimaa ja uskoa saa kuitenkin aina läheisiltä ja rakkailta ihmisiltä ja heidän tuestaan, sekä tietysti siitä, että itse huomaa vain jaksavansa ja selviytyvänsä aina eteenpäin, vaikka vastoinkäymisiä tulee silloin tällöin. 

11. Millainen ystävä olet ystävillesi?
Tärkeimpänä pidän luotettavuutta, eli pyrin aina olemaan ystävilleni ainakin luotettava, jos en muuta. Olen myös aika avoin ja monesti kauhean kova hölöttämään omia asioitani. Olen mielestäni hyvä kuuntelija vastapainona tuolle hölötykselle. Vaikka valitan ja kylvän ympärilleni negatiivista energiaa, myös nauran paljon ja saan myös ystäväni nauramaan. Ylipäätään olen rasittavankin tunteellinen ja ystäväni saavat tuta sen hyvässä ja pahassa. Olen kuulemma mutkaton, eli sanon yleensä ystävilleni suoraan ja toivon, että ystäväni sanovat minulle suoraan, mitä ajattelevat. 

12. Mistä asioista nautit kaikkein eniten?
Ehdottomasti siitä, että rakkaat ihmiset ovat lähellä, vaikka emme tekisi tai puhuisikaan mitään. Siitä, että tunnen olevani turvassa. Hyvän kirjan lukemisesta, hyvän ruuan syömisestä ja siitä, että saan tehdä asioita rauhassa, ilman mitään paineita tai paniikkia. Olivat ne asiat sitten ihan mitä tahansa. 
Tähän liittyen ajattelin lähiaikoina tehdä postauksen asioista, joista nautin, sillä tähän listasin nyt vain ne, joista nautin kaikkein eniten. 

Olkaa hyvät.  

Voimantunne

Halusitte tai ette, postaus alkaa taas päivän Muumi-jaksolla, joka tänään on edelleen Taikurin hattu -teokseen perustuva "Rannalle ajautunut hylky". 

Tässä jaksossa Muumilaakson vanhemman polven miehet ovat saavuttaneet jonkunlaisen keski-iän kriisin, eikä mikään enää tunnu miltään. Muumipapan muistelmien kirjoitus ei luista, Niiskun ideat lentohärvelin rakennuksen suhteen ovat lopussa ja Hemuli omistaa jo kaikki maailman postimerkit, eikä keräämisen riemua siis enää ole. Kaikkia ilahduttaa rantaan haaksirikkoutunut purjevene, jonka omistaja ei odottelusta huolimatta ilmaannu. Muumit tarttuvat toimeen ja kunnostavat veneen. Jakso päättyy onnellisesti veneen koeajoon ja hymyyn, joka jälleen on noussut innottomimmankin huulille.

Minua ilahduttaa se kunnon suomalainen angstaus, joka tässä jaksossa tulee ilmi, ja joka on kai aika harvinaista Muumeille ja ylipäätään lastenohjelmille. Vertaan usein Muumipappaa, Niiskua ja Hemulia alkuaikojen Salattujen elämien Ismo, Jukka & Seppo -triadiin. Samanlainen yhteen kerääntyvä mieskolmikko, jotka puivat yhdessä elämänsä huolia, toinen vain aikuisten ja toinen lasten versiona. Niiskun nerokas kommentti tiivistää olennaisen: "Kuinka minä, joka olen niin järkevä, voin olla niin vähä-älyinen?!"

Sitten hiukan omasta elämästäni taas.
Tänään olen kokenut jonkinlaisen ihmeellisen voimaantumisen, tuhkasta nousemisen ankeuden jälkeen. Taas vaihteeksi.
Kaikki alkoi tiukoista farkuista, jotka aamulla odotustenvastaisesti mahtuivat kevyesti jalkaan, vaikka luulin olevani ihan turvoksissa ja monta kiloa liian lihava.
Päivä ei olisi voinut alkaa paremmin, kuin sillä, että puoli seitsemältä aamulla pääsin pyöräilemään kunnon lenkin raikkaassa aamuilmassa. Tunsin, kuinka voima virtasi jäseniin. Tunsin, että oli henkinen jaksamiseni sitten ikinä mitä hyvänsä, kehoni ainakin elää ja jaksaa ja kantaa minua. Olen hyvä, olen vahva, selviän. 

Aamukahvilla luin loppuun loistavan kirjan, Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, jonka aloitin eilen ja joka mun oli pakko saada lukea mahdollisimman nopeasti kannesta kanteen. En muista, milloin viimeksi olisin lukenut kirjan noin nopeasti ja intensiivisesti. 

Joogatunnilla tunsin itseni vetreämmäksi, vahvemmaksi ja paremmaksi kuin varmaan koskaan ennen. Mihinkään ei sattunut, missään vaiheessa ei ahdistanut, päinvastoin olisi jaksanut vaikka kuinka paljon lisää vielä.

Lopuksi näin ihanan ystäväni, ja tulin niin onnelliseksi, että siitä on vaikea edes kertoa. Söin vatsani täyteen, ja nyt olen vaihteeksi taas iloinen. 

Mun on pakko kertoa tähän mun (tähänastinen) synttärilahjasatoni tältä vuodelta, sillä en ole vuosiin saanut näin paljon ja näin kivoja lahjoja.
Kaksi kirjaa: edellä mainittu Taivaslaulu äidiltä ja Krokotiilin keltaiset silmät ystävältä
Lahjakortti kirjakauppaan ystävältä <3
Suklaalevy ystävältä
Suklaa-aiheinen avaimenperä ystävältä
Muumi-teetä ja sellainen "teepallo" (en tiedä miksi niitä sanotaan!!) ystävältä 
Karting-ajelu ja ihana yhteinen päivä veljeltä 
Syömä- ja juomarahaa veljeltä ja vanhemmilta  (Tiedän, kuulostaa hämärältä. On tarkoituskin...)

Ja mä veikkaan että tässä ei edes ollut kaikki!

Lopuksi luettelen, mistä kaikesta olen tällä hetkellä onnellinen, iloinen ja kiitollinen.
Mulla on monta ihanaa ystävää. 
Mulla on maailman parhaat vanhemmat.
Mulla on kolme maailman ihaninta isoveljeä.
Mulla on maailman ihanin ja paras ystävä, Pietu-koira.
Mulla on hyvä opiskelupaikka ja pidän opiskelusta. Tänä aamuna tulin ensimmäistä kertaa elämässäni ajatelleeksi sitä onnellista seikkaa, että valmistuminen on jo lähempänä kuin aloittaminen, ja että kun mä valmistun, mulla on hyvät mahdollisuudet työllistyä, ja saada vielä sellaista työtä, josta oikeasti pidän. Tähän asti olen aina vain kammonnut kaikkea valmistumiseen ja työelämään liittyvää, tänä aamuna mulla yhtäkkiä välähti ensimmäistä kertaa ikinä mielessä, että mulla todellakin on kaikki mahdollisuudet. Olen opiskellut ahkerasti, olen edennyt opinnoissani hyvin, tulen valmistumaan, saamaan korkeakoulututkinnon suoritettua ja vaikkei työllisyys ole varmaa, mulla on hyvät mahdollisuudet. Musta tulee ihan varmasti jotakin.
Mulla on todella mukava asunto, juuri sellainen, jossa haluan kaikkein eniten nyt asua. 

On niitä varmaan muitakin, mutta nyt en kirjoita enempää. Iski nimittäin paniikki, että kohta jotain kauheaa tapahtuu taas aivan varmasti, kun uskaltaudun tällä tavalla hehkuttamaan. 

Mutta huomiseen! Kärsimättömille tiedoksi, että huomenna on se päivä, jona saatte vastaukset kysymyksiinne. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. 
Niitä odotellessa.  

 

Muumikuun alku

 Aurinkoista toukokuuta!
Ajattelin toukokuussa ottaa täällä blogissa käsiteltäväksi minulle erittäin rakkaan ja tärkeän asian, nimittäin Muumit.
Ajattelin joka postauksessa tästä eteenpäin esitellä lyhyesti yhden Muumilaakson tarinoita -TV-sarjan jakson ja sen minulle tuoman henkilökohtaisen merkityksen. Käyn jaksot läpi järjestyksessä. Niistä jaksoista, joista mulla on eniten sanottavaa, saattaa paisua koko blogimerkinnän pituinen mittaus, mutta ajattelin enemmänkin pitää tän sellaisena postauksessa esiintyvänä "Päivän Muumijakso" -osiona. 
En oikeastaan välitä siitä, kiinnostaako ketään lukea Muumeista tai minun mielipiteistäni niitä koskien, sillä en usko, että tällä blogilla muutenkaan on mitään sankkaa lukijakuntaa. Aloitan tämän "Muumikuun" siksi, että A) Minua itseäni kiinnostaa ja B) Haluan edes vähän suunnata ajatuksiani ja kenties muidenkin ajatuksia johonkin muuhun kuin omaan elämääni ja sen vittumaisuuteen. 

Tänään, toukokuun ensimmäisenä päivänä, ihan ensimmäiseksi Muumikuun aloitukseksi, otan käsittelyyn "Muumipeikko ja pyrstötähti" -elokuvan, sillä sehän on periaatteessa "ensimmäinen Muumi-tarina". Sen tapahtumat sijoittuvat kaiken alkuun, ennen Muumilaakson tarinoita -TV-ohjelman alkua. Elokuva perustuu ja on mielestäni melko uskollinen Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjalle. Tuo kirja on vasta toinen Tove Janssonin kirjoittaman Muumi-kirjasarjan osa, ensimmäinen kirja on Muumit ja suuri tuhotulva, jossa Muumiperhe löytää tiensä Muumilaaksoon. Siitä ei ole televisioversiota. 

Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjassa ja elokuvassa keskeistä on kaikkien odotusten mukaisesti pyrstötähden luoma uhka. Tarina alkaa siitä, että Muumiperhe asettuu asumaan Muumilaaksoon. Muumipappa rakentaa sillan joen yli, Muumimamma järjestelee kukkapenkit, Muumipeikko sukeltelee meressä ja Muumipeikon pikkuystävä Nipsu löytää rannalta ikioman luolan.

Turvallinen ilmapiiri särkyy, kun Muumit saavat vieraakseen joen törmässä asuneen filosofi Piisamirotan, jonka koti on tuhoutunut Muumipapan sillanrakennushössäkässä. Piisamirotta valistaa Muumiperhettä taivaalla näkyvän pyrstötähden vaaroista: Maapalloa lähestyessään se aiheuttaa pyörremyrskyjä, kuivuutta, heinäsirkkoja ja lopulta ihan oikean maailmanlopun huitaistessaan ohikulkumatkalla mukaansa koko maapallon Muumeineen kaikkineen.

Muumipeikko ja Nipsu, elokuvassa myös Pikku Myy, lähtevät vaellukselle kohti tähtitornia, aikomuksenaan selvittää, ovatko Piisamirotan puheet totta. Matka Yksinäisten vuorten takana sijaitsevalle tähtitornille on pitkä ja monien seikkailujen ja vaarojen sävyttämä. Matkalla he tapaavat vaeltaja Nuuskamuikkusen, josta tulee Muumipeikon paras ystävä, Niiskusisarukset, joista toisen ärhäkkä lihansyöjäkasvi on ahmaista suihinsa, sekä Hemulin, joka kadottaa pyörremyrskyssä postimerkkikansionsa. Tähtitornilla he saavat kuin saavatkin kauhukseen kuulla, että pyrstötähti lähestyy kovaa vauhtia, eikä kukaan tiedä, mitä tapahtuu, kun se lopulta iskeytyy maahan. 

Ystävykset kiiruhtavat takaisin Muumilaaksoon, jossa suoritetaan jo kiivasta joukkopakoa. Muumiperhe ystävineen evakoituu Nipsun löytämään luolaan, jossa he viettävät viimeiset kauhunsekaiset hetkensä ennen pyrstötähden tuloa. 

Sekä elokuva että kirja päättyvät onnellisesti uuteen aamuun, jossa vaaraa ei enää ole. Aurinko paistaa, pyrstötähden luoma painostavuus ja uhka on pois pyyhkäisty. Meri tulee takaisin ja Muumiperhe ystävineen riemuitsee elämänilosta ja selviytymisestään. 

Boel Westinin Tove Janssonista kirjoittaman elämäkerran (Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä 2007) mukaan Muumipeikko ja pyrstötähti kirjoitettiin toisen maailmansodan aikana, ja heijastaa niin ollen kaikkialla vallitsevaa kuolemaa, uhkaa, pelkoa ja maailmanlopullista tunnelmaa, joka kirjassa on keskeistä. Vasta aikuisena olen itse osannut yhdistää kirjan ja elokuvan hiljalleen lähestyvän uhan, kauhun ja hurjan pakenemisen sodan olosuhteisiin, jotka kirjan kirjoittamishetkellä ovat vallinneet. 

Olen nähnyt elokuvan ensimmäisen kerran joskus alle kouluikäisenä, 1990-luvun alussa, jolloin sitä esitettiin elokuvateattereissa. Olen kuulemma käynyt katsomassa sen veljieni kanssa, mutta itse en muista siitä juuri mitään - ehkä siksi että keskityin kuulemma pienenä elokuvissa lähinnä karkkien syöntiin sillä aikaa, kun muut tuijottivat elokuvaa. Kirjan olen lukenut ekaluokkalaisena ja samoihin aikoihin saanut lahjaksi myös Muumipeikko ja pyrstötähti -sarjakuva-albumit. Sarjakuva on vielä paljon elokuvaa uskollisempi kirjalle: molempiin sisältyy esimerkiksi elokuvasta kokonaan poisjätetty kohtaus, jossa Muumipeikko ystävineen poikkeaa paluumatkalla tansseissa ja kaupassa. 

Näin elokuvan 8-vuotiaana ensimmäistä kertaa niin, että muistan sen. Ihmettelin silloin sitä ahdistavaa ja paikoin jopa kauhistuttavaa tunnelmaa, joka elokuvasta huokuu ja joka on mielestäni todella vierasta esim. "Muumilaakson tarinoita" -TV-sarjan jaksoille. Elokuva kuitenkin teki vaikutuksen ja oli koko ala-asteen ajan ehdoton suosikkielokuvani. Ainut mikä itseäni häiritsi lapsena, on se, että muutamalla hahmolla on elokuvassa erilainen ääni kuin TV-sarjassa.

En muista, onko Muumipeikko ja pyrstötähti -elokuva sallittu aivan kaikenikäisille, mutta mielestäni se ei ole pienten lasten elokuva. Muumeista kertovana elokuvana aikuiset saattavat luokitella sen kaikille sallituksi, mutta jo elokuvan taustamusiikit luovat tunnelmaa, jonka ainakin itse koin lapsena hyvin ahdistavana. 

Vuonna 2010 Muumipeikosta ja pyrstötähdestä tehtiin myös nukkeanimaatio, nimellä Muumi ja punainen pyrstötähti. Itse en ole koskaan välittänyt elokuvista tai TV-sarjoista, joissa seikkailee nukkeja, mutta Muumifanina kävin kuitenkin katsomassa myös sen. Piirroselokuva on mielestäni huomattavasti parempi, joten jos arvotte näiden kahden välillä, niin älkää edes harkitko nukkeanimaation katsomista. 

Lopuksi mainitsen vielä kohtauksen / repliikin, joka elokuvassa on ja josta erityisesti pidän.
Pyrstötähti syöksyy maata kohti. Muumit istuvat pimeässä luolassa, odottaen mitä tuleman pitää. Kova tuuli ja maanjäristykset irrottavat kiviä maasta ja kallioista, kivet singahtelevat holtittomasti ympäriinsä ja osuvat kylpyammeeseen, jolla Muumit ovat peittäneet luolan katossa olevan aukon.
"Jos amme halkeaa, meille tulee pulmia", Muumimamma toteaa huolestuneena.
"Niin... Ei enää pitkiä sunnuntaikylpyjä esimerkiksi", Muumipappa vastaa surullisesti.

Tässä oli postaukseni Muumipeikosta ja pyrstötähdestä, olkaa hyvä. Jatkoa seuraa huomenna, kenties lyhyemmissä merkeissä.