Matkaan lähden!

Tämä päivä ei ole alkanut mitenkään lupaavasti, ei todellakaan. Aamuni oli niin painajaismainen, että mun on nyt pakko ihan ensimmäiseksi avautua siitä, ja mennä sitten vasta, varmaan aika lyhyesti, itse tämän päivän asiaan.

Maanantai-iltana mulla alkoi olla kipeä ja kurja olo. Olen kipeä todella harvoin, lukuunottamatta pölyallergiasta johtuvaa ajoittain kovastikin vuotavaa nenää ja aivastelua. Nyt kuitenkin maanantain ja tiistain välinen yö meni mulle harvinaisessa, todella tuskaisessa olotilassa pyöriessä: en edes osaa paremmin kuvailla sitä. Kurkku oli kipeä, joka paikkaa tuntui kolottavan ja särkevän ja oli vaikea hengittää. Kaikin puolin tuntui vaikealta ja tuskaiselta olla.

Eilisaamuna kurkku oli niin kipeä herätessä, että ensimmäistä kertaa elämässäni kaipasin yskänlääkettä. Todellakin, ensimmäistä kertaa. Lapsena muistan, miten mulle joskus syötettiin väkisin yskänlääkettä, vaikken sitä halunnut, mutta aikuisena kurkkuni on niin harvoin kipeä ja silloinkin niin vähän, että yskänlääkkeeseen ei ole ollut tarvetta. Nyt olisi ollut, eikä sellaista tietenkään kaapistani löytynyt. Onneksi pakastimessa oli jäätelöä, joka kelpasi kuin kelpasikin loistavasti ensiavuksi.

Mulla ei ollut eilen kuumetta, ja olokin parani illan mittaan. Joten mitä tekee järkevä ihminen siinä tilanteessa? Järkevä ihminen olisi varmaan kiitollinen olon parantumisesta ja jatkaisi lepäämistä.
Minä en tietenkään voinut käyttää aivokapasiteettiani, jos mulla sellaista edes on.
Minä sanoin itselleni, että mulla ei ole kuumetta eikä enää edes kovin kipeä olo, voin siis lähteä lenkille.
Ja kuulkaa, ei tarvi enää edes mitään moraalisaarnoja. Opin läksyni. En enää ikinä, ikinä, i-k-i-n-ä lähde lenkille, ellei mulla ole täysin terve olo.
Lähdin lenkille, ja kun kerran lähdin, niin juoksin sitten väkisin.
Vaikka kurkkuun sattui ja rintaan pisti, pakotin itseni juoksemaan.
Juoksin lyhyemmän lenkin kuin normaalisti, mutta silti loppumetreillä luulin kuolevani. Ajattelin, että kuolen, en selviä enää kotiovelle siinä tuskassa.

Mun oli ollut tarkoitus tehdä vielä vaikka mitä ennen nukkumaanmenoa, mutten sitten kyennyt enää sen itseni tahattoman tappoyrityksen jälkeen enää muuhun kuin menemään suihkuun ja kuuman mehun kera nukkumaan. Ja tietysti soittamaan äidille ennen sitä, herättämään äiti sitä varten, että sain itkeä ja valittaa hänelle, kuinka kurja olo mulla on ja miten kurjaa kaikki on. Itkin koko loppuillan ja alkuyön ihan vain siksi, että olo oli niin huono.

Aamulla herätessä mulla oli parempi olo. Ei hyvä, edelleen särki ja koski joka paikkaa, mutta paljon parempi kuin illalla. Koska meillä oli saksan sanakoe ja koska en ensi viikolla pääse saksan luennoille sattuneesta syystä, nappasin lääkettä naamaan ja lähdin luennolle. Kirosin matkalla sitä, että luento pidetään minun asunnostani katsoen kaikkein kauimmaisessa yliopistokampuksen osassa, jonka vuoksi jouduin etenemään reipasta kävelyä ja välillä puolijuoksua.

Kun sitten olin marssinut ja juossut ja kivunnut kaikkein korkeimmalle yliopistokampuksen huipulle juuri ja juuri ajoissa, sain tietää, ettei luento ollutkaan siellä salissa, missä olin luullut sen olevan. Yleensä tarkistelen luentosaleja Korpista neuroottisesti monta kertaa päivässä, sillä niitä vaihdellaan viime tinkaan aina silloin tällöin. Tällä kertaa olin kuitenkin eilen illalla tappo-oloissani ajatellut, että luotetaan nyt siihen, että se luento on siellä, jossa sen viimeksi katsoessani väitettiin olevan. Olin tarkistanut luennon olinpaikan viimeksi edellisenä päivänä. Illalla se ilmeisesti sitten oli vaihtunut. Ja tietysti se oli vaihtunut sellaiseen saliin, joka oli taas aivan eri puolella, missä nyt olin. Se oli rakennuksessa, jonne olisin hyvin ehtinyt kotoani, mutta koska nyt olin kivunnut tänne kauimmaiselle huipulle, olin täysin väärällä puolella yliopistokampusta.

Ja koska luento oli juuri alkanut tai alkamaisillaan, en ehtisi enää millään sanakokeeseen, joka varmasti pidettäisiin heti luennon aluksi.
Se siitä.
Silti mun oli pakko pistää juoksuksi. Mulle iski kauhea paniikki siitä helvetin luennosta typerine vaihtelevine rakennuksineen, mielessä takoi vain, että sinne on ehdittävä nyt mahdollisimman pian. Jos ne vaikka aloittavatkin vaikka varttia myöhemmin.

Joten mä juoksin niin kovaa kuin ikinä jaloista lähti. Juoksin alas sieltä rinteeltä, alas portailta, ohi autojen, kaikista mäistä ja mutkista kohti sitä rakennusta, jossa luento oli. Juoksin kovempaa kuin eilisellä lenkillä koskaan. Juoksin niin kovaa kuin pystyin, juoksin jostain syystä aina yliopistoaluella jalankulkuteillä toilailevien autojenkin ohi aika reippaasti.

Puolivälissä matkaa mun oli pakko hidastaa, koska hengitykseni vinkui ja pihisi niin sairaalloisesti, että en pystynyt enää jatkamaan. Säikäytin varmaan kaikki ohikulkijat sillä kilometrin päähän kantavalla hengityksellä, joka kuulosti sanoinkuvaamattoman kauhealta, kuolemalliselta hengenhaukkomiselta. Mua alkoi itkettää, koska se matka oli niin kamalan pitkä, ja koska en jaksanut juosta kuin hidasta vauhtia, ja koska mun rintalastaa viilteli jo todella pahasti, enkä ollut henkeä saada, ja koska musta silti tuntui, että sinne saksan luennolle oli vain pakko ehtiä niin nopeasti kuin mahdollista, vaikka sitten henki menisi. Juoksin ja itkin, itkin ja juoksin, ja henkeni vinkui, ja sitä painajaismaista matkaa riitti ja riitti vain.

Lopulta saavuin oikealle rakennukselle. Siellä jouduin vielä jonkin aikaa etsimään oikeaa luokkaa ja lopulta vielä laukkaamaan portaita ylös toiseen kerrokseen (ensimmäistä kertaa elämässäni harkitsin hissiä, mutta en halunnut jäädä odottamaan vielä sitäkin). Saavuin oikeaan luokkaan vartin myöhässä, hiessä uiden. Sanakoe oli juuri päättynyt. Jouduin tönimään tiiviisti istuvien ihmisten laukkuja pois, että mahduin istumaan johonkin. Itkin vielä jonkin aikaa istumaan päästyänikin kaiken kurjuutta. Sitten rauhoituin ja luento meni miten meni.

Luennon jälkeen kävin kysymässä opettajalta, haittaako se, että en päässyt tekemään sanakoetta tänään. Mua ainakin haittasi, sillä olin harjoitellut siihen eilen tosi kauan. Kerroin myös. että en pääse ensi viikolla ollenkaan luennoille, eli mulle tulee just se määrä poissaoloja, mikä saa olla, ettei tarvitse tehdä ylimääräisiä tehtäviä. Kauhistuin sitä, miten painuneelta ja käheältä ääneni kuulosti sille opettajalle puhuessa, ihan kuin olisin joku kuolemaa tekevä keuhkokuumepotilas.

Se opettaja ehkä huomasi mun olotilan, koska se oli tosi mukava ja vakuutti mulle erikseen, ettei tällaisista asioista tarvitse huolta kantaa, eikä ole mitään hätää, vaikka en nyt päässyt sanakokeeseen ja vaikken pääse ensi viikolla luennoille. Olin varmaan aika surkea näky hiestä märissä vaatteissa palellessa, turvonneilla silmillä ja sillä äänellä. Huh huh.

Mutta kuulkaa, asia on nyt niin, että mä tosiaan lähden nyt matkalle. Tänään pakkaan viimeiset kamppeeni uuteen hienoon vedettävään lentolaukkuuni, huomisaamuna astun lentokoneeseen, ja huomenna olen jo etelän auringon alla, jos kaikki vain menee suunnitelmien mukaan. Lähden elämäni ensimmäistä kertaa rantalomalle, siis en millekään maraton-matkalle enkä Tukholman risteilylle, vaan Kanarialle, jossa aion koko ensi viikon vain lojua auringossa, uida, syödä, juoda, lihoa, lötkötellä, enkä tee mitään muuta. Mulla on jo nyt huono omatunto siitä, etten ole ensi viikolla saksan luennoilla enkä yliopistolla kirjoittelemassa esseitä ja lukemassa tentteihin. En ole koskaan ollut tuollaisella lomalla, ja jotenkin musta tuntuu epätodelliselta, että mä olen lähdössä sellaiselle. En itse usko sitä vieläkään, enkä siksi ole halunnut puhua siitä ihmisille. Tiedän, että jotkut pitävät sellaisia lomia itsestäänselvyyksinä aina silloin tällöin, mutta mulle se on uutta. Ja tiedän, että mikään opiskelu tuskin kaatuu yhden viikon rennosti ottamiseen, varsinkaan, kun viimeksi pidin lomaa jouluna. Mutta silti olen melkein kauhuissani tästä.

Mutta niin se vain on: minä lähden ja olen ja parantelen itseni ja imen itseeni vitamiinit auringossa, ja te joudutte nyt ainakin viikon kärsimään ilman näitä mun epäilemättä koukuttavia tekstejäni. Ei huolta, palaan kyllä takaisin. Olkaa vain kärsivällisiä! :)

Adios, amigos. <3

Leevi rakas

Tänään olen elänyt tasan kaksi vuotta maailmassa ilman Leeviä. Toisaalta lyhyt aika, toisaalta uskomatonta, miten pitkä aika on jo kulunut.

Kaksi vuotta on jo siitä päivästä, jona ajattelin, että se itku ei lopu koskaan.
Aina kun lopetin, se alkoi alusta.
Se tuntui jatkuvan loputtomiin.

Kuulin kyllä sanat "Sehän oli vain yksi koira", ja se oli pahin loukkaus, mikä mulle on koskaan sanottu.

Tiedän, että koiran menetys ei ole mitään verrattuna jonkun rakkaan ihmisen kuolemaan, mutta silti se on parhaan ystävän menetys. Leevi oli mulle tärkeämpi kuin valtaosa ihmisistä.Menetys, joka tuntui kohtuttoman suurelta, vaikka kuinka tiesi sen olevan välttämättä edessä. Ainoa lohtu oli, että loppu oli ainut armollinen vaihtoehto. Mitään ei enää voinut tehdä.

Ja  vaikka loppumattomaksikin luultu itku loppui, ei kaipuu ja suru ole kadonnut mihinkään.
Rakas ystävä elää muistoissani joka päivä.

Ja mustien kehysten sisällä, veljeni piirtämässä kuvassa, se on läsnä joka päivä. Vähän niin kuin olisit vielä täällä, rakas, ihana pikkuinen Leevi.

Hopeareunuksinenkin pilvi on aina pilvi.

Tai oikeastaan, hopealla kuorrutettukin pilvi peittää auringon.
Ja kun nyt olen saanut tarpeekseni jaella itse muokkailemiani viisauksia, yritetään mennä asiaan. Sillä kaikkein suurimmallakin arjen ilolla, jota eilen (ja tänään) sain kokea, oli sitten lopulta kuitenkin todella synkkä varjo.

Kuvittele ihminen, joka ei ole perheesi jäsen, mutta ehkä sitten kuitenkin perheen jälkeen läheisin sukulainen. Kuvittele, että hän ei oikeasti, siis biologisesti, ole sukua sinulle, mutta oikeastaan kyllä kuitenkin on. Avioliiton kautta hän on sukua sinulle ja niin sanoakseni henkisesti hän on kaikin tavoin sukulaisesi, läheinen ja tärkeä ihminen. Henkilö, joka on ollut keskeinen osa elämääsi, arkeasi, sinua, niin kauan kuin saatat muistaa. Hän on ollut aina lähellä. Painaako siinä siis mikään biologinen side, jonkun geenin yhtäläisyys, enää mitään?

Sitten tulee avioero. Kaksi ihmistä eivät enää voi asua yhdessä. Seuraus on, että toinen heistä, hän, joka on aina ollut lähelläsi, onkin nyt yhtäkkiä kaukana. Hyvin kaukana. Yhtäkkiä se biologinen side, se yhteinen geeni, jonka olemattomuutta et ole koskaan ajatellut, onkin hyvin merkittävä tekijä. Se on lopulta se, mikä teidät erottaa.

Kaikki ei elämässä aina mene niin kuin luulee ja uskoo. Jokin voi mennä pahasti vikaan. Ennen itsestäänselvänä osana arkeasi ollut ihminen on yhtäkkiä kaukana, kaukana täältä, etkä tiedä, näetkö häntä enää koskaan. Toivot toki, että tapaisitte vielä, mutta et voi tietää.

Elämä on loppujen lopuksi aikamoisen julmaa peliä, jos ette sitä vielä tienneet. Eikä kuolema ole ollenkaan se kaikkein julmin ihmisten erottaja.

Jos ette saaneet mitään selvää tästä sepustuksesta, niin pyydän anteeksi. Tämä oli tarkoitettu eräänlaiseksi tarinaksi, joka ehkä puki minun tuntemukseni jollakin tavalla sanoiksi, mutta oli samalla kohdistettu juuri sinulle, tarkoituksenani, että sinä ajattelisit tätä asiaa. Minä olen ehkä tullut ajatelleeksi liian myöhään. Jospa te muut säästyisitte samalta virheeltä.

 Ja nyt kun olen synkistellyt taas osani, haluan kertoa, että mulla on taas tänään ollut tosi kiva päivä. Mulla oli saksan luennolla tosi mukava pari, jonka kanssa yhdessä harjoiteltiin päivämäärien sanomista saksaksi, ja saatiin sitä kautta tietää, että meillä on vain kahden päivän ikäero. Meillä molemmilla on kohta synttärit. Muutenkin elämäni on tänään jatkunut yhtä iloisena ja jollakin tapaa levollisena, kuin lauantaina ja eilenkin. Tää tunnetila tuntuu todella oudolta, pelottavaltakin kaiken takana olevan, tuhatvuotiselta tuntuneen ahdistuksen jälkeen. Jo eilen illalla ihmettelin, mitäköhän mä nyt oikein olen vetänyt, onko joku syöttänyt mulle salaa jotakin huumetta, kun olen näin iloinen eikä mua ahdista yhtään. Edes tuota edellä kuvailemaani asiaa en tällä erää jaksa itkeä. Eilen olin aivan vähällä purskahtaa itkuun sitä ajatellessani, mutta sitten päätin, että mä en perkele itke nyt. Mä olen itkenyt niin paljon niin pitkän aikaa, että jos mä nyt viimein olen hetken iloinen, niin tää asia ei vielä ole tarpeeksi järkyttävä sitä pilaamaan. Kyllä mä ehdin itkeä litroittain sitten kohta taas, kun sen aika on. Nyt mä olen iloinen ja sillä hyvä!

Mukavaa viikon alkua itse kullekin. Itse jatkan tätä olotilani ihmettelyä. Elämä on parasta huumetta (?).

Hyvän mielen postaus. :)

Välillä muistan kirjoitella tällaisiakin. Maanis-depressiivisyys taas kunniassaan... (Ja tiedän, ei pitäisi laskea leikkiä vakavasta sairaudesta.)

Tästä viikonlopusta tuli kuin tulikin sitten lopulta ihan huippu. Jälleen perjantai, jona olen aivan maassa, ja sunnuntai, jona voin todeta elämän olevan sittenkin elämisen arvoista ja paljon enemmänkin. Tällä hetkellä olen taas niin onnellinen, ettekä usko, miten jo pelkästään siitä tunteesta voi nauttia.
Käännekohta tapahtui eilen oikeastaan heti, kun olin avautunut tuon eilisen "Ankeus"-tekstini tänne. Sen jälkeen sain päähäni siivota. Tein oikein suursiivouksen. Voiko sellainen edes luvata muuta kuin hyvää?

Sitten eräs ystäväni soitti minulle ja sovimme, että tapaamme. Menin hänen luokseen katsomaan elokuvan, juomaan kaakaota, dippaamaan vihanneksia ja puhumaan kaikista (ärsyttävistä) jutuista, joita elämässä tällä hetkellä on. Kun sitten olimme saaneet ne purettua, tulimme yhdessä siihen tulokseen, että kaikki kyllä järjestyy. Ja että jokaisen asian kuolemallinen stressaaminen ja ahdistuneena oleminen ei tee ihmisestä yhtään tehokkaampaa tai auta asioita yhtään eteenpäin.

Jo kauan olen ajatellut, että mun on pakko päästä pois. Jonnekin kauas, tekemään jotain ihan muuta kuin sitä, mitä tällä hetkellä teen ja mitä olen tehnyt vuosien ajan. Olen nähnyt sen enää ainoana ratkaisuna siihen tunteeseen, että jokin nakertaa elimistöäni kipeästi sisältä päin ja pian olen valunut täysin tyhjiin.

Eilen kuitenkin huomasin, ettei mun tarvinnut päästä sen kauemmaksi kuin muutaman sadan metrin päähän kotoani, ja se tunne oli siinä. Sellaisen ihmisen, ystävän seurassa, joka jakoi tuntemukseni ja oli itse vakuuttunut siitä, että kaikella on aikansa, paikkansa ja merkityksensä ja kyllä mekin kaksi epätoivoista löydämme paikkamme tässä maailmassa ja kaikki on ihan hyvin juuri nyt, eikä kaikesta siis tarvitse kantaa huolta joka ikinen hetki. Elämä kuljettaa minne kuljettaa, eikä ihmisen tarvitse kuin elää aina juuri se käsillä oleva hetki.

Palasin kotiin myöhään illalla ja tuntui todellakin oudolta, että oli niin hyvä mieli. En nyt mitenkään hyppinyt ja riehunut ilosta ja riemusta, mutta olo oli hyvä ja rauhallinen, eikä mikään ahdistanut tai ärsyttänyt. Ajattelin, että tällaista kai elämän pitäisi olla useamminkin. Ja ehkä se alkaa ollakin. Ehkä voin alkaa odotella jotain hyvää tapahtuvaksi sen sijaan, että joka hetki pelkään ja olen ahdistuksesta viimeisen päälle kireällä.

Tänään luonani kävi vielä kaksi tärkeää ystävää, joita olen ikävöinyt ja joita oli ihanaa nähdä. Tosin eilinen rauhallisuuteni oli heti tiessään, kun olin koko ajan huolissani kaikesta: siitä, onko kahvi liian vahvaa tai liian laihaa, haittaako vieraitani se, että tarjoan heille aina vain keksejä enkä koskaan mitään muuta, onko jossain joku tahra tai roska tai tavara väärällä paikalla, mitä jos jotakin on nyt jäänyt ottamatta huomiooon yms. yms. yms. Siitä huolimatta, vaikka kuinka tiedän, että en mä itsekään ajattele mitään toisten kodin siisteydestä tai kahvitarjottavista tai yhtään mistään, jos olen jonkun toisen luona kylässä.

Mutta silti, oli ihanaa ja mieleni on edelleen niin kertakaikkisen hyvä ja olen niin iloinen kaikesta ja kaikista, joita mulla on tällä hetkellä, nyt ja tässä.

Lopetan tähän, sillä en löydä enää sanoja. Toivon, että tärkein välittyi.
Jatkan tästä hymyillen.
:)

Ankeus.

Nyt ollaan mun maaliskuumielialani ytimessä.
En ole koskaan oikein osannut sanoa, mikä on lempivuodenaikani. Kaikilla vuodenajoilla on mielestäni omat hyvät ja huonot puolensa. Sen osaan kuitenkin sanoa, että maaliskuun hyppäisin mielelläni yli. Helmikuu on yleensä vielä ihan kunnollinen ja mukava talvikuukausi, ja huhtikuu taas on mun syntymäkuukauteni, eli eihän siitä voida luopua. Kuitenkin, maaliskuu suxx. Vihaan, vihaan, vihaan näitä alkukevään kuraloskakelejä, joista yhtenä päivänä saattaa toivoa jo kevättä ja kesää ja seuraavassa hetkessä saattaa jo olla vuoden pahin räntä- ja lumimyrsky niskassa.

Kuten olen jo monta kertaa kertonut, en ole kaamosmasennusihminen. Syksy on mielestäni ihan mukavaa ja tunnelmallista aikaa. Mun kaamosmasennukseni sijoittuu maaliskuuhun. Maaliskuu on mulle kuoleman kuukausi.
Tänään on yksi surullinen päivämäärä.
Minä olen taas surullinen ja aikaansaamaton, eikä mikään jaksa kiinnostaa pätkääkään. Vaikka on valoisaa ja vaikka varmaan pitäisi olla iloinen. Nyt en vain ole, enkä tiedä mitä voisin tehdä, jotta olisin.
Ja sit muuten, sellainen asia, että seuraavan kerran, kun mä haluan mennä teatteriin, niin mä varaan ensi tilassa lipun itselleni, enkä kysy keneltäkään muulta mitään, en pyydä mukaani ketään. Tänään on jo toinen kerta, jolloin multa jää näkemättä näytös, jonka olisin todella halunnut nähdä, vain siksi, että yritän sovittaa aikataulujani jonkun toisen kanssa. Tästä lähin opettelen tekemään just sen, mitä mä haluan, viis muista. Elokuvissa olen jo harjaantunut yksinkävijä, nyt laajennan tän taitoalueen teatteriinkin. Muistuttakaa mua tästä, jos joskus yritän lipsua tästä päätöksestä. 

Onhan tietysti ilojakin. Kuten se, että Pietu kävi tänään luonani ja tänä viikonloppuna näen ehkä kavereita. Olen iloinen siitä, mutta tällä hetkellä olen yksin, kaikki tuntuu epävarmalta ja tuntuu siltä, kuin joku nakertaisi elimistöäni tyhjiiin.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa.

Joskus 12-14-vuotiaana kuuluin Demi-lehden aktiiviseen lukijakuntaan. Se on sellainen nuorille tytöille ja naisille suunnattu aikakausilehti, jos ette tienneet. Joka kuukauden numerossa oli Miksi?-palsta, johon toimittajat olivat keränneet miksi-alkuisia kysymyksiä. Kysymysten aiheiden kirjo oli hyvin laaja. Mikään ei säästynyt toimittajien kyselykaudelta.

Ajattelin tänään toteuttaa vähän samaa ideaa täällä blogissani.

Miksi ihmiset poistavat Facebook-kavereitaan kaverilistoiltaan?
Mun Facebook-historiani aikana mut on poistettu ties kuinka monen ihmisen kaverilistalta. Usein pahoitan siitä mieleni, vaikkei pitäisi. Se saa aikaan tunteen, että musta ei välitetä eikä pidetä. Mut poistetaan kavereista paljon useammin kuin pyydetään kaveriksi. Se on surullista, vaikkei sen pitäisi olla.
Monesti ihmiset kertovat syyksi poistamiseensa sen, etteivät he halua pitää kaverilistallaan sellaisia ihmisiä, joiden kanssa eivät pidä muutenkaan yhteyttä tai ole tekemisissä.
Minä en ymmärrä sitä.
Minulle Facebook on nimenomaan paikka niitä varten, joihin en saa pidettyä yhteyttä mitään muuta kautta. Toki mulla on kaverilistalla paljon sellaisia ihmisiä, joita näen kasvokkainkin ja olen paljon tekemisissä Facebookin ulkopuolella. Heidän poistamistaan FB-kaverilistalta olen joskus harkinnut. Siksi, ettei mun mielestä ole järkeä olla FB-kaveri silloin, kun on miljoona parempaakin yhteydenpitokanavaa, mm. kasvokkain näkeminen.
Facebookhan on sitä varten, että sieltä näkee niidenkin kuulumisia, joita ei muuten näkisi tai kuulisi.
Itse olen koko FB-historiani aikana poistanut ehkä neljä kaveria. Kolme siksi, että heidän olemisensa kaverilistallani häiritsi minua. Lakkasin tekemästä päivityksiä vain siksi, koska en halunnut näiden ihmisten tietävän joitakin asioita minusta. Mua häiritsi, jos joku kaverini paljasti seinälläni jotakin niin, että nää häiritsevät tyypit saivat sitä kautta tietää jotakin, mitä en olisi halunnut heidän saavan tietää. Sitten sain ahaa-elämyksen ja poistin ne häiritsevät ihmiset kaverilistaltani. Siihen loppui se ongelma. Ja sellaisia ihmisiä on hyvin, hyvin vähän, joten siksi en juuri poistele ihmisiä kaverilistoiltani. Olenhan sitä mieltä, että periaatteessa en julkaise Facebookissa mitään sellaista, mitä en voisi julkaista koko maailmalle.
Yhden kaverin olen joskus poistanut siksi, että luulin häntä eri henkilöksi hyväksyessäni hänen kaveripyyntönsä. Kun tarkastelin hänen profiiliaan pidempään, huomasin että hän olikin joku ihan muu. Muita syitä en ole itse nähnyt kavereiden poistamiseen. Myönnän, että on typerää, että mullakin saattaa olla kaverilistalla joitakin ihmisiä, joiden kanssa en oikeasti vuosiin ole pitänyt mitään yhteyttä, en ole kiinnostunut heidän kuulumisistaan eivätkä he todennäköisesti sen enempää minun kuulumisistani, enkä edes muista heidän olemassaoloaan, ennen kuin joku heidän päivityksensä läjähtää etusivulleni. Sellaiset poistamiset ymmärrän, mutta itse en jaksa. Siksi, koska Facebook nyt on vain Facebook, eli ei mikään vakavasti otettava juttu.

Siinä se Facebookista avautuminen tältä erää. 
Seuraavaksi: Miksi takaisinsoittopalvelu on keksitty? Ketä se muka hyödyttää?
Itse inhoan puhelimessa puhumista. Maailmassa on noin kaksi ihmistä, joiden kanssa puhelimessa puhuminen ei tunnu mielestäni vaivaannuttavalta. Toinen on äitini, toinen eräs läheinen ystäväni, joka jakaa kanssani tuon puhelimessa puhumiskammon. Hänen kanssaan aina sitten yhdessä panikoimme siitä, miten inhottavaa tää puhelimessa puhuminen on ja lopetetaan nyt äkkiä, ennen kuin tulee sydänkohtaus.
En osaa oikein sanoa, mikä puhelimessa puhumisessa niin ahdistaa. Yritän aina hoitaa asiat mieluummin joko kasvokkain, tekstareitse tai sähköpostitse. Kai se on taas joku mun hulluuden muoto: haluan joko nähdä ihmisen kasvokkain, tai sitten haluan kommunikoida täysin näkemättä ja kuulematta, kirjoittamalla. Puhelun aloittaminen on vaikeaa, puhelimessa asioiden sopiminen tuntuu vaikealta, puhelun lopettaminen on aina yhtä ikuisuuskysymys.
Ja sitten kun tähän soppaan vielä lisätään sellainen juttu kuin takaisinsoittopalvelu, niin avot.
YTHS:llä on käytössä sellainen. Kuluneen vuoden aikana olen joutunut soittelemaan sinne niin monta kertaa ja niin monen erilaisen asian takia, että olen jo jokseenkin tullut sinuiksi sen palvelun kanssa, enkä jaksa enää panikoida siitä yhtä massiivisesti kuin vaikka ihan ekalla kerralla. Silti joka kerta sinne soittaminen herättää mussa kysymyksen miksi. Miksi ei vain voi yhdellä kertaa soittaa ja varata aikaa ja se on siinä? Miksi pitää ensin kuunnella monimutkainen tiedote sekä suomeksi, ruotsiksi että englanniksi, painella nappuloita sen mukaan, mitä se automaattiääni toisessa päässä neuvoo ja sen jälkeen odotella, että sieltä soitetaan takaisin. Joskus soitetaan heti, joskus vasta monen tunnin kuluttua. Eikä ikinä tiedä, mitä siihen puhelimeen sitten pitäisi vastata. Omalla nimellä, ihan kuin ne soittaisivat oma-aloitteisesti minulle, vai kenties jotenkin niin, että tuo ilmi, että minä olen tässä nyt se, jolla on teille asiaa, kiva kun viitsitte nyt viimein soittaa takaisin, olen kaksi tuntia istunut täällä kylmä hiki otsalla odottamassa, että puhelimeni soi, uskaltamatta käydä edes vessassa siinä välissä.

Ja viimeiseksi, ehkä päivän polttavimmaksi kysymykseksi: Miksi ihmisellä pitää olla niin älyttömän matala ärtymyskynnys?
Miksi pitää ärsyyntyä niin julmetusti asioista, jotka eivät pätkän vertaa minulle kuulu, tuntemattomien ihmisten typeryydestä telkkarissa, joiden kanssa en ikinä joudu olemaan tekemisissä, sellaisten ihmisten tekemisistä, joiden ei pitäisi millään tavalla liikuttaa minua? Miksi? Ja ennen kaikkea, miten siitä pääsisi eroon vaikkapa siinä määrin, ettei tarvitsisi terrorisoida niiden vuoksi muita ihmisiä tällaisilla järjettömän pitkillä blogiteksteillä?

Nyt jätän nämä kysymykset hautumaan ja toivon, että joku keksii vastaukset.

Järki nauraa vain sen kyyneleitä.

Tänään olen itkenyt tolkuttomasti.

Syksyllä itkeskelin jatkuvasti. Keskimäärin kerran päivässä. Tai paremminkin, vähintään kerran päivässä. Nyt keväällä itkemiset ovat jääneet vähemmälle. Olen saanut aina rauhoiteltua itseäni, olen sanonut itselleni, että nyt yksi asia ja yksi ajatus kerrallaan, eikä yhtään enempää.

Tänään oli kuitenkin vanha kunnon itkunpurkauspäivä.

Se alkoi aamukahvilla. Olin lukemassa sellaista varsin piristävää kirjaa, joka kertoi toisen maailmansodan loppuvaiheessa vihollisten käsiin joutuneesta, nuoresta saksalaistytöstä. Toisin sanoen se oli kirja joukkoraiskauksista, kuolemasta ja sodan ja ihmisen kaikenkattavasta julmuudesta.
En tiedä mikä hinku mulla on tahkota kaikkia tuollaisia kirjoja, mutta luinpa nyt sellaisenkin.
Ja sit aloin itkeä.
En siksi, että se kirja oli niin julma.
Vaan siksi, että aloin ajatella itseäni ja omaa surkeuttani.
Ajattelin kahta mulle hirmuisen tärkeää ihmistä, joista molempien kanssa vielä vuosi sitten olin jatkuvasti tekemisissä. Ja joista nyt en ole kuullut tai nähnyt kuukausiin. Ajattelin näitä kahta menetystä. Ajattelin elämääni ja sen surkeutta viimeisen vuoden aikana tapahtuneen valossa. Muistin taas, ettei mulla vieläkään ole mitään tietoa, mitä kesän teen, ja muistin senkin, ettei mulla ehkä koskaan ole mitään työtä eikä yhtään parempi olo. Ja sen, että en saa mitään aikaiseksi ja kaiken, minkä saan aikaiseksi, onnistun aina tekemään jotenkin väärin. Muistin, kuinka täysin kelvoton ihminen olen, että musta ei ole mihinkään eikä musta koskaan tule olemaan mihinkään. Että mulla ei ole ketään eikä mitään, en ole kenellekään yhtään mitään. Että ihan kohta jostain tulee joku kauhea isku, ihan kohta elämä jollakin tavalla lyö taas turpaan.

Ajattelin kaikkea sitä, mitä viimeisten kuukausien aikana olen hokenut itselleni pysyäkseni kasassa. Olen hokenut itselleni, että minä olen hyvä, minä olen vahva, minä selviän, älä katso taakse päin, katso aina eteen päin, tee mitä teet, mutta älä käänny katsomaan taakse päin. Olen tehnyt kaikenlaisia opiskeluita ja muita juttuja, minkä vain olen ehtinyt ja jaksanut. Silti musta tuntuu, että en saa tehtyä mitään, mitä pitäisi. Kun olen ahdistunut, olen vakuuttanut itselleni, että kaikki on hyvin, ja että pitää vain ottaa rauhallisesti.

Itkin sitä, että aina ei vain jaksa pitää itseään koossa eikä yrittää olla vahva. Ja sitä, että jokainen hetki pitäisi ponnistella jonkun asian eteen, eikä mistään silti koskaan tule mitään.
Ja sitä, että oikeastaan mulla on asiat hyvin, monella muulla on asiat paljon huonommin, ja silti mä vain koko ajan valitan. Miksi olen niin itsekäs ja heikko ja tyhmä.

Päivällä menin kirjastoon palauttamaan kirjoja ja katsoin huvikseni uutuuskirjahyllyt ja muut näytteille pannut kirjat. Tulin hyvälle mielelle, kun löysin Anne Frankin elämäkerran, jota en ole lukenut. Lainasin sen ja suuntasin yliopiston kirjastolle palauttamaan kirjoja.

Astuessani sisään yliopiston kirjaston ovesta joku tuntematon, suurin piirtein ikäiseni tyttö juoksi mun luokseni hymyillen ja kysyi, haluaisinko tulla kertomaan, mikä tekee mut onnelliseksi. Se oli absurdein tilanne, johon olen pitkään aikaan joutunut. Ainahan joku tai jotkut hilluvat yliopiston kirjaston aulassa houkuttelemassa ihmisiä osallistumaan milloin mihinkin kyselyihin ja tutkimuksiin, mutta yleensä mä onnistun luikahtamaan niiltä pakoon. Ja juuri tänään, juuri tuollainen kysymys. Se tilanne tuli eteen niin äkkiä, että vaikka normaalisti olisin varmasti juossut kiireen vilkkaa pakoon, nyt sain ainoastaan kysyttyä, kauanko siihen menisi, kun mulla on nyt vähän kiire. Tyttö vastasi, että ihan vaikka viis sekuntia, saan kertoa vaikka vain yhden asian ja se on siinä. Ennen kuin huomasinkaan, se oli jo kuljettanut mut johonkin hemmetin ständin eteen, tyrkännyt mulle mikrofonin käteen ja joku toinen tyyppi kuvasi mua kameralla. Siinä vaiheessa jouduin jo aika paniikkiin. Ne huomasivat sen ja ilmoittivat, ettei tarvitse pelästyä, nyt vain kerron asioita, jotka tekevät mut onnelliseksi. Siinä sitten sopersin silmät itkusta turvonneina ensimmäisen mieleeni juolahtavan asian, eli läheiset ja rakkaat ihmiset. Sen jälkeen viimein sain paettua paikalta.

Nyt vain pelkään, mihin hemmetin tarkoitukseen se kamera ja mikrofoni oikein oli. Kohta sen jälkeen mulle tuli huono olo ja suutuin niille ihmisille ja itselleni. Miksi, miksi, miksi tuntemattomat ihmiset tulevat aina ahdistelemaan mua? Kyllähän tuollaiset tutkimuksentekijät ja muut ahdistelevat kaikkia, mutta mihinkään ei pääse siitä, että minussa on selvästi jotakin, mikä pistää ihmisten silmään. Niin usein joku tuntematon tulee kysymään multa jotakin, milloin mitäkin. Yleensä suhtaudun siihen välinpitämättömästi tai saatan jopa ilahtua siitä. Tällaisina päivinä suutun siitä. Tällaisina päivinä ajattelen, että mun täytyy askarrella joku Älä lähesty minua -kyltti ja kävellä sitten aina julkisilla paikoilla se kaulassa.
Tai sitten mun pitäisi vain opetella sanomaan ei. Olen maailman huonoin kieltämään mitään tai sanomaan pahasti kellekään muulle kuin niille, jotka ovat mulle erityisen tärkeitä.
Fiksua, tiedän.

Tällä erää olen väsynyt itkemiseen, enkä jaksa enää jatkaa sitä. Tänään mulla on myös särkenyt joka paikkaa. Päätä särkee, vatsaan koskee ja rintaa puristaa. Voin huonosti ja olen surullisempi kuin pitkään aikaan. Haluaisin vain, että olisi joku, jolle minä olisin jollakin tavalla erityinen. Että voisin taas uskoa, että olen ihan kelvollinen ja arvostettava ihminen, sellainen, josta joku edes jollakin tavalla pitää.

Tämänpäiväinen valitussaarnani oli tässä.

P.S. Otsikko oli Shakespearen Romeosta ja Juliasta: "Vaik itkettää näin hupsu luonto meitä, niin järki nauraa vain sen kyyneleitä." Jos ihmettelitte.

Hammaskalusto ojennuksessa

Kävin tänään hammaslääkärissä. Edellisestä kerrasta on niin kauan, että en edes kehtaa kertoa. En enää muistanut, minkälaista hammaslääkärillä on olla, kuinka pitää pistää ne suojalasit päähän ja kuinka typerän oloisesti pitää aukoa ja sulkea kitaansa.

Hammaslääkärikäynnit ovat yksi niistä elämän pienistä, ikävistä asioista. Sellaisista, jotka eivät aiheuta ainakaan minulle mitään erikoisempaa työtä tai vaivaa, mutta jotka silti ovat enemmän ikäviä kuin mukavia. Niistä ei löydä sitä arjen pientä iloa, jota saattaa löytää monista muista yhtä lailla pienistä asioista. Sellaisia asioita on elämässä paljon. Ajattelin tänään syventyä niihin tässä blogipostauksessani, ihan vain vaikka siksi, että mun mielestäni meillä suomalaisilla pitäisi olla joku kansallinen liputuspäivä valittamiselle ja pienistä asioista valittamisen kunniaksi. Mulla sellainen pitäisi tosin olla vähintään kerran viikossa.

Hammaslääkärillä käyminen on yksi tällainen pieni, ikävä asia. Nytkään mulla ei ole pitkään aikaan ollut mitään erikoisempaa vaivaa, ei mitään sellaista, minkä vuoksi olisi pitänyt hakeutua hammaslääkärille. Mua vain hävetti se, miten kauan jo on kulunut edellisestä käynnistä ja sen takia sain aikaiseksi raahautua sinne. Sen takia multa jäi tänä aamuna väliin saksan luento, enkä päässyt harjoittelemaan adjektiivin taivutusta, minkä olisin mielelläni tehnyt. En kuitenkaan viitsinyt sen takia enää perua tuota hammaslääkäriä, sillä olen jo kerran joutunut siirtämään sitä tentin takia, eikä sitä ikuisuuksiin voi siirtää. Aina tulee jotakin, minkä päälle se menisi.

Siinä jo heti toinen pieni, mutta ikävä asia: elämässä joutuu aina kärsimään päällekkäisyyksistä. Mulla ainakin on aina ollut niin, että ensin on pitkiä, täysin tyhjiä kausia, jolloin kerta kaikkiaan mitään ei tapahdu, mutta sitten kun tapahtuu, niin ne eivät ikinä voi tapahtua peräkkäin tai tasaisesti pitkin tyhjiä kausia. Kaiken pitää aina tapahtua päällekkäin yhdellä rysäyksellä niin, ettei varmasti ikinä saa tehtyä kaikkea sitä, mitä olisi halunnut tehdä.

Pakko on kuitenkin sanoa, että tänä aamuna olin ihan kiitollinen siitä, ettei mun tarvinnut raahautua saksan luennolle kahdeksaksi, sillä myöhemminkin herätessä tunsin oloni ihan haudasta nousseeksi. En tiedä miksi.

Kolmas ikävä, mutta vähäinen asia on viime päivinä aiheuttanut minulle erityisesti tuskaa: edestakaisin käveleminen. Mä en pidemmän päälle jaksa sitä, että kaksi peräkkäistä luentoa pidetään eri kampuksilla, toinen toisella puolella ja toinen täysin toisella puolella kampusaluetta. Eikä näitä meidän kampusalueita turhaan ole nimetty esim. Seminaarinmäeksi ja Ylistönrinteeksi. Kyllä siinä ihan kelpo treeni tulee, kun ensin joutuu reippaasti kävelemään tai jopa juoksemaan kotoa kilometrin loivan ylämäkimatkan yliopistolle, sitten kipuamaan muutaman jyrkkääkin jyrkemmän mäen huipulle, jotta pääsee haluamansa rakennuksen ovesta sisään ja parhaassa tapauksessa saa vielä loppuhuipennukseksi laukata portaat ylös neljänteen kerrokseen. Tällaisen matkan jälkeen ainakin mulla on ihan kiitettävästi jalat maitohapoilla ja keuhkoihin pistää kuin tikarilla iskettäisiin. Ja kun tän ravaamisrupeaman joutuu toistamaan noin kolmesti päivässä, niin kyllä se vähän syö maratoonariakin.

Sitten yksi naurettavan pieni harminaihe on vessapaperin ostaminen. Sitä pitää aina muistaa ostaa, ja on pulassa, jos ei muista. Eikä siinä vielä mitään, mutta kun ne on aina sellaisia älyttömän isoja paketteja, jotka ei parhaalla tahdollakaan mahdu normaaliin kauppakassiin muiden ostosten sekaan. Sitä pakettia joutuu sitten kantamaan kädessä kaupasta kotiin. Eikä sekään muuten haittaisi, mutta kun ei mulla ole tarpeeksi käsiä. Yhdessä kädessä roikkuu kauppakassi, jossa on muut ostokset, toisessa kädessä se vessapaperirullapönikkä, olalla heiluu yleensä laukku, jossa on oppikirja(t), luentomuistiinpanot, penaali, lompakko yms., jollakin kädellä pitäisi saada aukaistua eteen tulevat ovet ja ainakin oman kotioveni aukaisemiseen tarvitsisin kaksi kättä, koska toisella pitää kiskaista ovea samaan aikaan, kun toisella kääntää avainta lukossa, jos mielii saada oven auki. Kuinka monta kättä ihmiselle siis pitäisi olla luotu? Vähintään neljä.

Sitten, hammastahnan ostaminen. Sitäkin pitää aina muistaa ostaa. Jos en saa pestä hampaitani kahdesti päivässä kunnolla, mulla on älyttömän likainen olo. Kuitenkin, hammastahnan ostaminen on niin ikävää. Esim. käsienpesuaine on sellainen juttu, jota myös pitää muistaa ostaa, mutta se on mielestäni ihan kivaa; musta on aina ihan mukavaa valita kaupassa, millaista käsienpesunestettä tällä kertaa hankkisin. Hammastahnaa sen sijaan yritän aina viimeiseen asti puristaa sieltä tuubista, ettei tarvitsisi ostaa uutta, ja ostan aina niitä isoja tuubeja ihan vain siksi, ettei tarvitsisi heti viikon päästä olla hankkimassa seuraavaa.

Sitten se, kun saa tentistä vaan jonkun kolmosen, vaikka mielestään ansaitsisi paremman. Vaikka tietää, että kolmonen on hyvä numero, varsinkin silloin, kun arvostelu on ollut tiukka, on tullut useita hylättyjä ja paljon ykkösiä ja kakkosia, eikä nelosia tai vitosia ole tullut nimeksikään. Pitäisi olla kiitollinen kolmosesta. Mutta kun tietää lukeneensa ja päntänneensä parhaansa mukaan, ihan verta ja hikeä ja kyyneleitä vuodattaen ja tietää tentissä loihtineensa hyvät, ansiokkaat vastaukset, joilla omasta mielestään ansaitsisi kiitettävän,. Jäljelle ei jää muuta kuin väsynyt pettymys. Ei mitään suurta tuskaa, koska asia ei ole niin suuri, eikä mikään mielen puolustusjärjestelmäkään siksi aktivoidu. Jää vain nahistunut ja latistunut olo, sellainen, että eikö musta tosiaan ole tän parempaan. Ei, vaikka kuinka yrittäisin.

Sitten nää yliopiston koneet, tai ainakin tää yksi tämänhetkinen, joka jostain kumman syystä haluaa korjata kaikki sanat jotenkin väärin. Tässä on päällä joku vieraskielinen kirjoitusohjelma, jota mä en osaa ottaa päältä pois. Tää vetää punaista oikeinkirjoituksesta huomauttavaa sahalaitaa jokaisen suomenkielisen sanan alle ja yrittää korjata ne oman mielensä mukaisiksi, esim. "kättä" = "kata" ja "menisi" = "menischi" ja niin edespäin. Pitempää tekstiä kirjoittaessa alkaa vähän nyppiä.

Sitten noi ikiaikaisen raivon nostattajat, ihmiset, jotka tulevat ihan korvan viereen kailottamaan puhelimessa. Lyön vetoa, että mun pulssi on silkasta ärtymyksestä noussut viimeisen puolen tunnin aikana huippulukemiin, eli enää ei ole edes kyse mistään pienestä, ikävästä asiasta. Mä en vain jaksa tällaista!!!! Nyt, kuulkaas jokainen lukijani, minä annan teille ohjeen, jota on syytä noudattaa, ellei halua seuraavaksi tuntea mun palavaa raivoani selkäpiissään: Kun haluatte puhua pitkän puhelun jonkun kaverinne kanssa, niin tehkää se jossain muualla kuin yliopiston kirjastossa, jossa toiset yrittävät keskittyä omiin hommiinsa. Ja jos ihan väen väkisin haluatte puhua puolen tunnin mittaiset puhelunne sellaisissa paikoissa, joissa voitte mahdollisimman näppärästi häiritä muita ihmisiä, niin yrittäkää edes vähän madaltaa äänenne desibelitasoa, älkääkä helvetti soikoon kailottako sinne puhelimeen niin kovaa, että huoneen toisella puolella istujakin varmasti kuulee joka ikisen sanan, ihan kuin olisit karjumassa megafonilla hänen korvaansa.

Enkä mä ehkä olisi tästä näin valtavan paljon hermostunut, ellei mainittu puhelu olisi koskenut kipeintä arjen ahdistuksen aihettani tällä hetkellä: kesätöitä. Kailottajan kaveri oli ilmeisesti menossa kesätyöhaastatteluun ja kailottaja halusi kannustaa ja siinä samalla sepustaa juurta jaksain oman loisteliaan kesätyötilanteensa ja sen, mihin kaikkiin paikkoihin hän on hakenut ja mihin niistä hän on nyt pääsemässä.

Mä olen väsynyt, olen vihainen, olen surullinen, enkä jaksa tätä elämää nyt, joten antakaa anteeksi turha avautumiseni.

Lopuksi kerron vielä hyvän mielen jutun:
Eilen eräs ystäväni soitti minulle ja panikoi siitä, miten joku lähdeviite laitetaan opinnäytetyöhön. Hän ei tiennyt sitä, eikä asia ollut selvinnyt, vaikka hän oli yrittänyt saada sen selville aihetta käsittelevistä luentodioista. Hänen viimeinen keinonsa oli soittaa minulle, koska hän uskoi vakaasti, että minä kyllä tiedän.
Olin liikuttunut ja iloinen, mutta pakko oli valitettavasti todeta, ettei minustakaan ollut apua. Siinäkään tilanteessa. Mutta onnistuin kuulemma järkevällä (?) puheellani rauhoittamaan hänen pahimman paniikkinsa ja keksimme yhdessä ratkaisun, eli sen, että hän laittaa sähköpostia opettajalle ja kysyy asiaa. Lopuksi hän kiitti moneen kertaan, että kuuntelin hänen avautumisensa.
Jos multa kysytään kaikkein parasta ja ihaninta arjen asiaa, niin se on se, jos pystyn olemaan toiselle ihmiselle avuksi. Totean tämän nyt ihan ilman mitään tekopyhiä tarkoitusperiä: paras tunne arjen keskellä on mulle aina se, jos jollakin tavalla onnistun auttamaan toista ihmistä.

Kiitos, palataan taas.

Pistetään joogaten.

Tänään joogasin taas. Vähän enemmän kuin yleensä. Ensin olin astangajoogan alkeisjatkotunnilla ja perään saman lajin alkeistunnilla. Kyllä, tuossa järjestyksessä.

Mun joogaharrastuneisuuteni lähti käyntiin yläasteella. Silloin tein erään nuortenlehden harrastuksenvalintatestin ja sain tulokseksi, että mulle sopisi parhaiten jooga. Luin ohessa olleen kuvauksen joogasta lajina ja suurin piirtein itseni ikäisen jooganharrastajatytön haastattelun. Koskaan ennen en ollut kuullut koko joogasta, mutta silloin mulle oli heti vesiselvää, että tuo on mun lajini.

Kuin taikaiskusta saman vuoden syksyllä, puolisen vuotta innostumiseni jälkeen kotipaikkakunnallani alkoi joogaryhmä. Innostus latistui heti alkuun, kun parhaat kaverini eivät aikomuksistaan huolimatta päässeetkään samalle kurssille kanssani. Itse jooga kuitenkin oli ihanaa, täsmälleen niin mukavaa kuin olin toivonutkin.

Harrastin silloin joogaa puoli vuotta. Sitten multa petti hermot, sillä se joogaryhmä kokoontui aina sellaiseen aikaan, että mun piti juosta sinne koulusta suoraan hirveällä kiireellä ja nälkäisenä. Lisäksi mua otti päähän, että siellä ei koskaan mahtunut kunnolla keskittymään omaan suoritukseensa: porukkaa oli niin paljon ja tilaa niin vähän, että joka liikettä tehdessä piti silmä kovana vahdata ja varoa muita.

Lopetin siis, mutta se ei tarkoittanut, että en olisi vielä ollut innostunut jatkamaan itse lajin parissa.

Yliopistossa mahdollisuuksia on taas tullut eteen. Koko yliopistoaikani olen tarkkaillut aikatauluja sen suhteen, voisinko päästä johonkin joogaryhmään. Tunnit ovat kuitenkin aina sattuneet juuri sellaisille ajoille, jotka mulle eivät ole käyneet. Ensimmäisenä vuonna korvasin joogasta pois jäämiseni bodybalancella, eli eräänlaisella lihaskuntoharjoittelun, jumpan ja joogan sekoituksella. Toisena vuonna kävin syvävenyttelyssä. Kolmantena vuonna en tainnut käydä missään. Viime syksynä vihdoin pääsin ilmoittautumaan hatha-joogakurssille. Syksyn ajan hathajoogasin ja tammikuusta lähtien olen siirtynyt astangajoogaan.

Joogalajeja on erilaisia, enkä yritäkään väittää olevani mitenkään asiantuntija. Se ilmeisen yleinen harhaluulo ei kuitenkaan missään nimessä pidä paikkaansa, että jooga olisi jotakin uskonnollissävytteistä meditoimista. Se ei myöskään ole mitään kevyttä, helppoa ja rentoa venyttelyä. Ainakaan välttämättä.

Se yläasteella kokeilemani jooga oli muistaakseni jonkinlainen eri joogamuotojen sekoitus. Syksyllä käymäni hathajooga oli suhteellisen rentouttavaa ja rauhallista. Tää astangajooga on ollut taas liikunnallisempaa ja ottanut välillä koville. Sekä hatha- että astangajoogassa paitsi venytellään ja saadaan lihakset nautinnollisen vetreiksi, myös yhtäkkiä havahdutaan siihen, mitä kaikkia lihaksia sitä omistetaankaan ja miten rapakunnossa voi ihminen olla, vaikka luulee olevansa ihan hyvässä vedossa.

Molemmat ovat jatkuvasti vain kasvattaneet inspiraatiotani joogaan. Kai se on se jännä tunne, kun pikkuhiljaa huomaa, että hallitsee oman kehonsa ja pystyy oman kehonsa ja hengitysrytminsä avulla vaikka mihin, moneen sellaiseen asiaan ja asentoon, mitä ei olisi ikinä voinut kuvitellakaan. Saan taas nenän polviin, vaikka viimeksi olen onnistunut siinä lapsena. Aiemmin elämässäni luulin, että mulla nyt vain sattuu olemaan huono tasapaino, eikä sitä enää tän ikäisenä voi korjata: ennen en pysynyt kymmentä sekuntia yhdellä jalalla. Nykyään voin seisoa vaikka kuinka kauan yhdellä jalalla, toinen jalka suorana eteenpäin.

 Jollakin tavalla se valaa uskoa ihan kaikkeen: enää en niin usein yksioikoisesti ajattele, että mä en osaa enkä pysty enkä kykene. Jaksan entistä paremmin ja herkemmin uskoa siihen, että (melkein) kaikki on mahdollista harjoittelemalla.

Välillä on ihan yliluonnollista, mihin pystyy, kun vain harjoittelee.
Ja kaikkein ihaninta on, että uuden asian oppimisen ja osaamisen riemu ei vielä aikuisenakaan ole kadonnut mihinkään. Yhä se on yhtä huumaava kuin joskus lapsena.

Viikonloppukuulumiset!

Tänään teen tällaisen tiivistyspostauksen viikonlopustani. Olitte sitten kiinnostuneita tai ette.

Perjantaina vietimme hyvän ystäväni kanssa tyttöjen iltaa. Juon alkoholia nykyään niin harvoin, että tällaiset on oikein merkkitapauksia nykyään! Ystäväni on paras lantrinkien sekoittelija kaikista tuntemistani ihmisistä, ja taas saimme nauttia hänen loisteliaista Bacard-sekoituksistaan.

Illan kuluessa meillä oli kaikenlaista omaa hauskaa, mm. tällaisia itse keksittyjä pelejä:

Aloitteluiden jälkeen suuntasimme baariin sivistyneesti yksille. Päätimme, että meillä on yhteishäät ja olemme nyt juhlimassa polttareitamme. Ja koska olimme sivistyneesti yksillä, myös pukeutumisemme oli ykkösluokkaa. Minä näytin tältä:

Ja kuten voitte arvata, A-luokan illanvietto oli. Oi jospa oisitte saaneet olla mukana...

Lauantaina mulle hankittiin tällainen kauan kaipaamani vedettävä matkalaukku, jonka varmasti aina tunnistan omakseni suurimmallakin lentokentällä noiden turkoosien yksityiskohtien vuoksi:

Tuon mä pakkaan ihan pian täyteen kesävaatteita ja matkustan jonnekin kauas, tsihih!
Tänään olen päättänyt taas olla iloinen, vaikka kaikki maailman huolet ja stressinaiheet yrittävätkin jyskyttää takaraivossa. Tänään on taas sellainen päivä, jona tiedostan olevani nuori ja onnellinen ja että mitä tahansa voi tapahtua. Kuten sanoin vähän aikaa sitten, "ihan ku olisin taas 20 v. ja lähdössä baariin!"

 

Sairasta kilpailua.

Ajattelin tänään paasata teille uusimmasta ärtymyksen aiheestani, nimittäin eräästä televisio-ohjelmasta ja sen jo lähtökohtaisesti mielestäni sairaasta kilpailuasetelmasta. Erika-täti on jälleen tänään vähän vihainen. Tai ehkä vähän enemmänkin.

Kyse on siis tänään viimeistä jaksoaan esittelevästä Maajussille morsian -ohjelmasta. Jos ette tiedä, niin sehän on sellainen ohjelma, johon ihan tosielämän tavalliset kansalaiset voivat ilmoittautua mukaan. Sinne otetaan joka vuosi muutama mies tai nainen, "maajussi" tai "maajussitar", jotka asuvat maatillalla ja joilla ei ole miestä / vaimoa. Heidät esitellään TV:ssä ja kuka tahansa voi tämän jälkeen lähestyä heitä kirjeitse, jos kyseinen tyyppi on jollakin tavalla sytyttänyt. Sitten maajussit / jussittaret valitsevat parhaiden kirjeiden lähettäjät kasvokkaisille treffeille, jonka jälkeen valituista karsitaan vielä muutama mukaan farmiviikolle. Morsian / sulhasehdokkaat viettävät viikon maajussin tilalla tarkoituksenaan tutustua havittelemansa maajussin elämäntyyyliin. Viikon aikana maajussi treffaa vielä pidemmin kahdenkeskisesti vuorotellen jokaista ehdokastaan. Viimeisessä jaksossa, eli tänään, maajussit sitten julkaisevat, kenet he näistä ehdokkaista ehkä haluavat kumppanikseen vai haluavatko ketään.

Tämä ohjelma on tullut telkkarista jo vuosien ajan. En ole seurannut jokaista kautta, vain muutaman. Tänä vuonna olen taas seurannut. Jokainen kausi on ollut erilainen, mutta kaikista minun seuraamistani kausista tämä kausi on ollut inhottavin. Muiden kausien kohdalla en ole ajatellutkaan kysymystä, mikä tällä kaudella on pyörinyt mielessäni jatkuvasti: kuka on voinut keksiä jo lähtökohdiltaan noin sairaan kilpailuaseteleman?

Telkkarihan tulvii kaiken maailman kilpailuohjelmatarjontaa. Joka toisessa ohjelmassa on joukko joko julkkiksia tai taviksia, jotka kilpailevat jostakin. Aina on kyse jollakin tavalla siitä, kuka on paras. Kuka tietää eniten, kuka reagoi nopeiten, kuka taktikoi ovelimmin, kuka esiintyy hauskimmin, kuka on missäkin lajissa milloinkin taitavin ja paras. Usein näissä kilpailuissa palkintona on raha tai joku muu konkreettinen menestys. Kilpailijat kisaavat suurista rahavoitosta tai vaikka mahdollisuudesta päästä suuremman yleisön eteen ja tietoisuuteen omien taitojensa edustajana, luomaan unelmauraansa.

Maajussille morsian -ohjelmassa palkintona on rakkaus, parisuhde. Siinä kilpaillaan elämänkumppanista. 
Joo joo, tiedän kyllä, ettei varmasti monikaan mene sinne oikeasti tavoittelemaan loppuelämän kestoista liittoa, ja että nekin, jotka menevät, menevät ihan vapaaehtoisesti, eikä minun siis pitäisi tästä vetää herneitä nenääni.
Mutta silti. Ohjelman idea, lähtökohta on kuitenkin se, että yksinäinen ihminen löytäisi rakkauden.
Yhdellä tilalla on kolme naista tai miestä kisaamassa yhdestä mahdollisesta kohteesta. Se joka on paras, voittaa.
Se, joka ei ole paras, mutta joka silti haluaisi voittaa, ja erehtyy tuomaan sen avoimesti esiin, asetetaan tuotantotiimin parhaiden kykyjen mukaan julkisesti naurunalaiseksi. Hänen tyhmyydellään ja naiiviudellaan retostellaan minkä pystytään, siitä otetaan kaikki irti. Draamaa pyritään kaikin tavoin hakemaan sieltäkin, missä sitä ei ole.

Ja joo joo, viihdettähän se vain on.
Mutta sairasta. 
Ja joo, teen taas täysin turhasta asiasta liian suuren numeron.
Mutta silti se vain on mielestäni s-a-i-r-a-s-t-a ja jonkinlainen tiivistetty kuva ihmisen, viihteenkuluttajan, olemuksesta.

Olen lisäksi tänään vihainen kaikille ja kaikesta.
Ei mulla muuta.

 

Aaltoja päin

Vielä illan viimeisenä tekona tulin pitämään huolen siitä, ettette joutuisi kärsimään vuorokautta pidempää aikaa ilman mun lätinöitäni.

Tänään kävin taas uimassa. Jos ette vielä tienneet, uiminen on ehdoton suosikkilajini juoksun ohella.
Mulla on uimiseen ja veteen silti hiukan ristiriitainen suhtautuminen.

Olen koko elämäni ajan pitänyt vedessä polskimisesta ja uimisesta valtavan paljon. Se on ollut mun ihan päivittäistä lempipuuhaani lapsesta lähtien. Silti en varmaan tänä päivänä edes osaisi uida, jos se pelkästään itsestäni riippuisi. Olen nimittäin aina samaan aikaan jollakin tavalla pelännyt, jopa kammonnut vettä.

Kuten sanottu, "uin" pienenäkin jatkuvasti, uin käsipohjaa ja leikin muuten vedessä. Olen kasvanut veden äärellä. Silti opin uimaan vasta 8-vuotiaana, ja se oppiminen oli kovan työn ja tuskan takana. Muistan vieläkin hyvin sen pelon ja tuskallisuuden, mitä uimaan opettelu mulle tuotti. Melkein verrattavissa autolla ajamisen opetteluun, mutta sillä erolla, että uimisesta sentään pidän.

Olen aina pelännyt hukkumista. Mua on aina pelottanut olla syvissä vesissä, siis sellaisessa syvyydessä, jossa jalat eivät ylety pohjaan. En ole koskaan tiennyt, millä tavalla haluaisin kuolla, mutta hukkumalla mä en ainakaan halua kuolla. Pelkkä ajatus ahdistaa ja olen nähnyt siitä kammottavia painajaisiakin lapsesta lähtien. Siinä oli syy, miksi opin uimaan melko viiveellä, vaikka olin polskinut pienestä pitäen vedessä, pitänyt vesileikeistä ja jopa itse halusin oppia uimaan. Syy, miksi en oppinut, oli se, että kuitenkin aina pelkäsin enemmän. Pelkäsin jo pelkästään sellaisessa syvyydessä kävelemistä, jossa vettä oli rintaan asti. En ollut millään uskaltaa opetella, en edes kuvitella, että voisin lähteä räpiköimään vedessä ilman, että kädet tai jalat koskevat pohjaa. Se oli hirveää.

Ekalla luokalla koulussa mua hävetti uimataidottomuuteni, koska kaikki kaverit osasivat (mun tietämykseni mukaan) uida. En kehdannut kertoa kellekään, että itse en osannut. Viimeistään ekalla luokalla mussa heräsi entistä kovempi halu opetella uimaan. Niin voimakas tahto, että seuraavana kesänä sitten opettelin.

En muista sitä hetkeä, jolloin olisin uinut ensimmäisen kerran. Muistan vain sen, että opin ensin uimaan selälläni, ja sitten vasta rintauintia. Muistan myös, että vielä pitkään sen jälkeen, kun olin oppinut uimaan, jollakin tavalla pelkäsin sitä. Kesti kauan, ennen kuin uskalsin uida niin syvällä, että jalat eivät ylettyneet pohjaan, vaikka osasinkin jo uida ihan kunnolla.

Vieläkään en ole oppinut esim. hyppäämään veteen pää edellä. En pidä sukeltelemisesta, enkä ikimaailmassa lähtisi millekään syvänmerensukellukselle. Mutta nykyään pidän uimisesta ihan järjettömän paljon.

Ehkä siksi, että olen asunut kahden järven välissä ja lammen rannalla, olen aina pitänyt erityisesti uimahallissa uimisesta. Varsinkin lapsena uimahalliin pääsy oli toiveiden täyttymys. Vielä nykyäänkin pidän uimahallissa käymisestä paljon. Pidän jopa kloorin hajusta, vaikka se usein aiheuttaa mulle päänsärkyä.
Ja joo, olen outo, mutta senhän jo tiesitte.

En väittäisi itseäni hyväksi uimariksi. Minä tuskin olisin mikään selviytyjäkandidaatti missään veteen liittyvässä katastrofitilanteessa. En osaa erilaisia uimatyylejä enkä ui kovaa vauhtia. Polskuttelen nykyäänkin aina hitaimpien uimareiden altaassa ja kaikki uivat ohitseni.

Mutta ei mun tarvitsekaan olla erityisen pro. En haluakaan uida kovaa, enkä näyttää kellekään mitään.
Uin yksinkertaisesti siksi, että pidän uimisesta niin paljon. Kaikesta huolimatta. 

Sprechen Sie Deutch?

Tänään aloitin saksan opiskelun lähes vuoden tauon jälkeen. Vähän jännitti mennä sinne luennolle, kun oli niin ruosteessa.

Aloitin saksan opiskelun kolmannen opiskeluvuoteni syksyllä. Koko yliopistoaikani olin haaveillut jonkin kielen opiskelun aloittamisesta, sillä tarjontaa on jos minkälaista ja olen kiinnostunut lähes kaikista kielistä. Ekana vuonna ei kuitenkaan tullut kyseeseen aloittaa mitään uutta kieltä, kun oli muutenkin niin pihalla kaikesta. Tokana vuonna taas oli päässyt niin hyvään vauhtiin, että mikään ylimääräinen ei mahtunut lukkariin. Kolmannen vuoden alkaessa ryhdistäydyin ja päätin, että nyt minä sen aloitan.

Panikoin kielenopiskelun aloittamista, koska olin varma, että siellä tunneilla joutuisi koko ajan kuumottaviin tilanteisiin. Mulla ei ollut ketään kaveria, joka olisi ollut tulossa kurssille kanssani, joten pelkäsin, että en kuitenkaan saisi ketään paria ja joutuisin aina olemaan ihan pala kurkussa ja kylmä hiki selkäpiissä, kun kuitenkin joka välissä joutuisi käymään kaiken maailman pari / ryhmäkeskusteluja. Jo pelkät "keskustelkaa parin kanssa / ryhmässä" on ala-asteelta alkaen aiheuttanut mulle henkeäkuristavan ahdistuksen. Lisäksi pelkäsin, että kielten tunneilla opettaja saattaisi pistää pystyyn kauheita kuulusteluja niin, että jokaisen pitäisi sanoa vastaus järjestyksessä, se joka ei osaisi, nöyryytettäisiin ja pahimmassa tapauksessa jokaisen pitäisi vuorollaan tulla luokan eteen nolaamaan itsensä.

Näiden pelkotilojen lisäksi uuden kielen opiskelun aloittamisen esteenä oli, että en osannut päättää, minkä nyt sitten haluaisin aloittaa. Valinnanvaraa oli liikaa ja olin valmis lähes kaikkeen.
Lopulta päädyin päättämään saksan ja venäjän välillä. Venäjän kieli on aina jollakin oudolla tavalla kiehtonut minua ja venäjän opiskelusta saattaisi olla ihan konkreettista hyötyä. Päädyin kuitenkin saksan aloittamiseen, sillä saksaa oli tullut jostain syystä siihenastisissa opinnoissani niin monesti vastaan oman alani tieteellisissä teksteissä. Ja mua ärsytti, kun saksa on kuitenkin sellainen kieli, jota tosi moni osaa ja on lukenut vaikka koulussa, enkä mä osannut sanan sanaa. Lisäksi saksa oli kuulemani mukaan samankaltaista kuin rakastamani ruotsin kieli, ja lopulta asian ratkaisi vielä se, että saksan kielessä ei sentään tarvitsisi aloittaa uuden kirjoitusjärjestelmän opettelemisesta, kuten venäjässä.

Aloitin siis saksan. Opiskelin yhden kurssin. Ja toisen. Ja perään vielä kolmannenkin.
Mulle oli suorastaan järkytys, millaista se oli.
Mikään pelkotilani ei käynyt toteen. Kukaan ei joutunut luokan eteen, pakkovastaamisiin eikä mihinkään muihinkaan hirveisiin tilanteisiin. Pari- ja ryhmätöitä tehtiin paljon, mutta mitään ongelmia ei syntynyt. Mun hengenahdistuskohtaus ehti tuskin alkaa, kun jo aina joku vieressä oleva tarjoutui mulle pariksi tai ryhmäksi. En tuntenut sieltä porukasta ketään, enkä usko, että valtaosa muistakaan oikein tunsi toisiaan, me oltiin ihan eri aloilta, kuka miltäkin ja kuka mistäkin syystä sillä kurssilla, ja kaikki olivat tosi mukavia. Kaikki juttelivat keskenään ja olivat ystävällisiä. Kaikki olivat siellä pääasiassa oppiakseen kieltä, ei sillä asenteella, että "mä teen kaikki harjotukset mun kaverin kaa ja jos se ei onnistu, ni mä en ala mitään ja sun kaa mä en ainakaan tee!", kuten joskus edellisissä kielten opinnoissani.

Uskokaa tai älkää, saksan opiskelun aloittaminen oli paras ratkaisu, jonka sinä vuonna opiskeluissani tein. Mulla oli sinä vuonna ihan kauheat ihmissuhde- ja elämän kriisit (ainahan mulla tosin on, mutta silloin oli aivan erityisen kamalaa) ja saksan opiskelu kannatteli mua. Naurakaa jos haluatte, mutta niin se oli. Nautin ihan uskomattoman paljon siitä, että vihdoin, kahden vuoden jälkeen, sain opiskella jotakin sellaista, jossa oli olemassa oikeat vastaukset. Sain opetella ja päntätä ja tehdä ja miettiä asioita, joihin oli olemassa oikeat vastaukset ja tietyt, järjestelmälliset säännöt. Sen sijaan, että kirjoitetaan sivukaupalla pohdiskelevia, tutkiskelevia esseitä, joihin hankitaan materiaalia, otetaan se syvällisesti haltuun, tehdään uusia, omia oivalluksia ja osoitetaan ennen kaikkea ajattelukykyä eikä pidetä yhtään mitään varmana tai lopullisena totuutena, vaan muistetaan aina, että lopulta vastauksia ei ole.
Rakastan sitä, että asioilla on järjestys. 
Ja kielessä se on.
Mulle oli ja on suorastaan terapeuttista saada päntätä sanoja, verbin taivutusta ja kielioppisääntöjä. Se rauhoittaa mut aina, kun olen ahdistunut. Muistan, kuinka vuosi sitten heräsin keskellä yötä painajaisesta, itkin ja olin järjettömän ahdistunut, nousin ylös, tein saksan läksyt ja menin uudestaan nukkumaan, täysin rauhallisena.
Tiedän, olen friikki. Mutta ei kai se mikään yllätys ollut.
Lisäksi kielen opiskelu tuo säännöllisyyttä elämään eri tavalla, kuin muu yliopisto-opiskelu. Luennot ovat kolmasti viikossa, siellä kontrolloidaan läsnäoloa ja osaamista, annetaan läksyjä, tehdään harjoituksia, edetään asioissa loogisesti ja opetellaan jotakin, mistä tuntee olevan konkreettista hyötyä elämää varten ja missä voi konkreettisesti huomata oman edistymisensä. Kielen opiskelu luo sitä turvallisuutta, jota minä tarvitsen elämääni edes rahtusen.

Tietysti osa saksan opiskelun terapeuttisuudesta oli ja on myös ryhmähengessä: ei kaveriporukoita eikä klikkejä, vaan joukko erilaisia ihmisiä, joita yhdistää halu opiskella kieltä.
Olen itkenyt saksan luennolla ja olen juossut kesken luennon vessaan oksentamaan. Ja kaikki ovat olleet minulle äärettömän ystävällisiä, vaikkemme edes tiedä toistemme etunimiä.

Välissä on ehtinyt vierähtää vuosi, koska viime keväänä suoritin kanditutkintoon pakollisena kuuluvan ruotsin kurssin, enkä halunnut sotkea saksaa enää siihen. Syksyllä kurssit eivät sopineet lukujärjestykseeni.
Tänään jännitti mennä luennolle, koska olin taitoineni niin kertakaikkisen ruosteessa, että ei ikinä.

Tunteeni saksan opiskelua kohtaan eivät kuitenkaan ole muuttuneet, ainakaan tämän ensimmäisen luennon perusteella. Olen iloinen, että aikoinaan aloitin sen.

Saksa tuntui aluksi vaikealta, mutta lopulta löysin sitä kohtaan samankaltaisen rakkauden tunteen, kuin konsanaan ruotsin kieltä kohtaan. En osaa selittää, mutta jotakin niissä kahdessa kielessä on, joka saa minussa aikaan hyvin lämpimän olon.
Lisäksi saksan kielessä on sellainen tietynlainen haasteellisuus ja sääntöjen monimutkainen kirjo, joka ruotsin kielestä puuttuu. Sekin kiehtoo aina silloin, kun en ole tuskastunut siihen.

Haaveilen yhä siitä venäjän aloittamisesta joskus. Joskus vielä.
Ja tietysti muidenkin kielten. Kielten opiskelussa on vain jotain niin ihanaa.

Mutta pääasia on, että minulla on nyt saksan kieli, ja valtavasti iloa tuottava oikeus opiskella sitä.

Kuusi vuotta sitten.

Maailma on tänään ollut tasan kuusi vuotta ilman erästä hienoa miestä. Jo kuusi vuotta on siitä kirkkaasta kevätaamusta, jona sain tekstiviestin, joka ei olisi saanut olla totta.

Olen sitä mieltä, että valtaosaan elämän tilanteista, varsinkaan niihin kaikkein suurimpiin, ei ole olemassa oikeita tai edes sopivia sanoja. Eikä niitä siis tarvitse edes yrittää hakea.
Mielessäni on kuitenkin tässäkin tilanteessa pyörinyt ne samat sanat, joilla joulukuun lopussa aloitin tämän bloginkin.
Niin kauan kuin joku voi kuulla askeltemme kaiun, me olemme siellä, missä olemme kerran kulkeneet.
Niin kauan, kun on olemassa joku, joka muistaa meidät, me emme ole kuolleita.
Vaikka se joku, kuten minä, en olisi lähiomainen, en perheenjäsen, en edes sukua. Olen vain ollut eräänlainen sivustakatsoja. Siitä huolimatta minullakin on lämpimiä muistoja. Hän ei ole minullekaan kuollut eikä poissa.

Koko maailmassa ei ole niin paljon pimeyttä, että se voisi sammuttaa yhden pienen kynttilän valon. Eikä niin paljon melua, että se vaimentaisi rakastavan sydämen lyöntien äänen.

Maailman ihanin tyttö

Naistenpäivän kunniaksi otan puheeksi oman sukupuoleni. En ole koskaan ollut ainakaan omasta mielestäni erityisen feministihenkinen, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että jos saisin valita sukupuoleni, olisin tyttö.

Muistan, kuinka esim. juuri noissa lastenkirjapostauksessani mainitsemissani Anni Polvan kirjoissa monet päähenkilötytöt toivoivat hartaasti olevansa poikia. Muistan, kuinka ihmettelin sitä lapsena. En voinut ymmärtää, mikseivät he olleet tyytyväisiä siihen, että olivat tyttöjä, ja mikä muka olisi hienompaa tai paremmin, jos olisi poika.

Myöhemmin olen tajunnut, että Anni Polvan kirjojen aika on erilainen kuin minun elinaikani, ja ehkä se tytön ja pojan roolikin on ollut erilainen. Nykyään saattaa olla helpompaa olla tyttö, kuin silloin. Ja helpompaa iloita siitä, että on tyttö.

Mutta joka tapauksessa, minä en ole koskaan halunnut olla poika. Olen aina ajatellut, että jos saisin valita, valitsisin sen sukupuolen, joka nyt olen. Tietysti tähän vaikuttaa se, että en vielä koskaan ole joutunut sellaisiin tilanteisiin, jossa minua olisi kohdeltu paremmin, jos olisin toista sukupuolta. En ole ainakaan vielä joutunut kilpailemaan mistään työpaikasta tai palkan suuruudesta ja häviämään muuten kanssani tasaveroiselle miessukupuolen edustajalle. Ehkä joskus alan ajatella asiasta vähän eri tavalla, mutta tälläkin hetkellä olen mielelläni tyttö / nainen.

Pienenä en tykännyt leikkiä barbeilla enkä nukeilla enkä muilla tyttöjen leluilla. Se johtuu ehkä siitä, että kasvoin veljien kanssa. En kuitenkaan koskaan ole mielestäni ollut mikään poikatyttö. Vaikka en lapsena pitänyt barbeista tai vauvanukeista tai muista "tyttöjen leluista", en myöskään ainakaan kovin paljoa pitänyt niistä perinteisistä "poikien leluista", joilla veljeni leikkivät. Leikin niillä vain silloin, jos halusin leikkiseuraa ja minun oli sen vuoksi pakko mukautua veljen leikkeihin.

Suosikkilelujani olivat noiden perinteisten "tyttöjen" tai "poikien lelujen" sijasta eläimet. Minulla oli kasa pieniä eläimiä, erilaisia eläimiä, joilla sitten aina leikin. Esimerkiksi "Maa aikojen alussa" -piirroselokuvasta inspiroiduin laittamaan koko eläinjoukkoni matkaamaan "Suureen Laaksoon" eli käytännössä koko talomme läpi vaikkapa vanhempien huoneesta minun huoneeseeni. Matka oli pitkä ja monivaiheinen, ja niinpä siinä saattoi mennä koko päivä: siirtelin jokaista eläintä yksi kerrallaan yhden askeleen verran, ja jos vaikka aamulla oltiin olohuoneessa, saatettiin keittiössä olla vasta iltapäivän puolella ja yläkerta saavutettiin vasta myöhään illalla, jos koskaan. Usein matka ei päättynyt onnellisesti, eikä sen kuulunutkaan päättyä. Joku saattoi joutua imuriin tai kadota kesken matkan, eivätkä vanhempani ainakaan oikein tykänneet siitä, että koko valtaisa pienten eläinten joukko matkasi keskellä olohuoneen lattiaa ja vieraita oli tulossa.

 Lisäksi rakastin (ja rakastan edelleen) pehmoeläimiä. Minulla on aina ollut niin paljon erilaisia pehmoleluja, että hyvä kun itse sekaan mahdun. Lapsena olisin aina halunnut ottaa jonkun pehmoeläimen kaupasta mukaan. Joka kauppareissun aikana löysin leluosastolta jonkun kissan, koiran tai minkä eläimen nyt milloinkin, silittelin sitä ja tutustuin siihen ja olin aina surkeana, kun se piti jättää kauppaan, vaikka se olisi selvästi halunnut lähteä mukaan. Nykyään olen sentään vähän päässyt eroon tuosta ylimaallisesta pehmolelujen tunteiden huomioon ottamisesta, mutta on niiden kauppaan jättäminen edelleen aika vaikeaa.

Tykkäsin lapsena leikkiä myös autoilla. En halunnut veljeni tavoin leikkiä niillä mitään romurallia, vaan pistin ne vain ajelemaan ympäriinsä ja lopulta parkkeeraamaan johonkin. Usein minun autoni myös juttelivat keskenään ja olivat kavereita ja niillä oli suhteita keskenään, kun taas veljien autot olivat pelkkiä välineitä leikkiajeluun.

Kun halusin leikkiä veljeni kanssa yhdessä yksinleikkimisen sijaan, jouduin tietysti leikkimään "poikien leluilla", eli sotilailla, legoilla ja dinosauruksilla. Niissäkin leikeissä meillä oli eroja: kun veljeni dinosaurukset tappelivat ja raatelivat toisiaan, minun dinosaurukseni juttelivat, olivat kavereita ja usein lähtivät vaikka matkalle sinne Suureen Laaksoon. Veljeni sotilaat suunnittelivat sotataktiikoita ja tulivat hyökkäämään minun sotilaideni kimppuun, minun sotilaani pitivät juhlia ja tärkeitä kokouksia, joissa he neuvottelivat joistakin sotilasyhteiskunnan asioista. Veljeni rakenteli legoista sotalinnakkeita, minä rakensin kylpylöitä ja kauppakeskuksia.

Ja kun aika ajoin keskustellaan lasten pyssyleikkien vaarallisuudesta, niin pakkohan se on kertoa, että olen minäkin niitä pyssyleikkejä leikkinyt. Ne olivat hauskoja. Varsinkin, jos sai sellaisen hyvän aseen, jossa oli kunnon valo- ja ääniefektit. Näin väkivaltainen minustakin niiden seurauksena on nyt tullut.

Sellaista tänään. Idea tässä postauksessa oli kai osoittaa, kuinka sukupuoli tai edes sukupuolittuneisuus leluissa ei ole mikään este eikä ehdoton vedenjakaja, vaan jokainen voi olla tyytyväinen siihen, mitä on.

Anemiaa ilmassa?

Muutaman viime päivän ajan on ollut niin vetelä ja aikaansaamaton olo, että huh huh. Muuten epäilisin ihan oikeasti anemiaa, mutta kun fyysisessä jaksamisessa ei ole ollut ongelmaa. Ainoat hetket, joina olen tuntenut pysyväni jotenkin koossa, on ollut lenkillä ja muuten treenatessa.

Mun on pitänyt jo monen päivän ajan soitella YTHS:lle muutaman yksinkertaisen terveyteen liittyvän asian vuoksi. En vain ole saanut aikaiseksi. Tänään yritin koko päivän ruoskia itseäni soittamaan sinne, mutta en vain uskaltanut. Pelkäsin kai jotenkin, että teen kuitenkin jotain väärin ja jotain menee vikaan tai joku sanoo mulle jotain ilkeästi.

Muutenkin on koko ajan tunne, että kaikkea pitäisi pystyä tekemään, enkä oikein jaksaisi mitään. Ja niitä asioita mitä jaksan, eli opiskelujen tekeminen, en jotenkin nyt laske siihen mukaan. Tämä on tätä harmaata maaliskuuta, jolloin pitäisi pystyä moneen sellaiseen asiaan, jotka tuntuvat musta ylivoimaisilta. Mua vaivaa nyt jokin pahimmanlaatuinen henkinen anemia.

Olen pari viime päivää ollut käsittämättömän surullinen viiveellä kauan sitten tapahtuneiden asioiden takia. Taas niitä hetkiä, joina toivoisi voivansa ottaa kipulääkkeen, mutta se ei onnistu, sillä tämä särky ei ole fyysistä.

Olen surullinen siitäkin, että en osaa iloita muiden puolesta. En osaa olla iloinen, kun muut saavat kesätöitä, tai kun näen vastarakastuneita, vaikka pitäisi. Pahinta on pelko siitä, olenko koskaan enää iloinen mistään.

Lukuelämyksiä lapsuudesta

No niin, nyt saatte sen lupaamani lastenkirjallisuuspostauksen!
Tuttuun tapaan valotan asiaa omien kokemusteni kautta, eli jos toivoitte tai pelkäsitte jotakin pitkää, tieteellistä sepustusta asian tiimoilta, niin voitte heittää sen tunteen nyt hukkaan, oli se sitten kumpi tahansa. Voin joskus jaaritella jotain tieteellistäkin, mutta nyt haluan vain puhua taas itsestäni.

Mulle on lapsena luettu valtavasti. Aikuisena olen kuullut monessa eri tilanteessa ja yhteydessä paatoksellista puhetta siitä, kuinka tärkeää on se, että lapsille luetaan ääneen, että lapsia kiikutetaan pienestä pitäen kirjastoon ja että lapsissa pyritään kaikin tavoin herättämään lukuhalu. No, minun vanhempani ovat ainakin hoitaneet sen homman. Vaikka olen varmaan itsekin ollut kaikin tavoin sellainen ihminen, että kirjat ja lukeminen ovat aina kiinnostaneet, niin kyllä vanhempien kannustus on myös ollut aika maksimaalista. Kirjasto on ollut mulle toinen koti niin kauan kuin muistan. Joskus eskari-ikäisenä kadehdin isoveljeni koulukirjoissa seikkailevaa Aulis-jänistä, koska se saa asua kirjastossa. Haaveilin siitä, kuinka siistiä olisi vain saada istua kirjastossa ja kahlata kaikessa rauhassa läpi vaikka kaikki lastenosaston kirjat. Kun selitin tätä samanikäiselle kaverilleni, se luuli, että vitsailin.
Luulisin tuota nykyään itsekin vitsiksi, mutta muistan sen aivan tarkkaan. Haaveilin ihan tosissani, että saisin itsekin asua kirjastossa. Olen ollut outo jo lapsena.

Mietin tossa joskus vähän aikaa sitten, olenko mä elämässäni ehtinyt oikeastaan juuri muuta tehdä kuin lukea kirjoja. Siitä lähtien, kun opin lukemaan, eli joskus 5-vuotiaana, mulla on aina ollut joku kirja kesken. Joskus ala-asteikäisenä olin järkyttynyt saadessani tietää, että on ihmisiä, jotka eivät lue kirjoja ollenkaan. Ihmettelin, mitä ne ihmiset sitten oikein tekevät. Mitä ne tekevät automatkoilla, iltaisin, vapaa-aikanaan, aamupalan äärellä, silloin, kun pitää odottaa jotakin, tai ylipäätään silloin, kun ei tarvitse tehdä mitään muuta?

Sitten tuli mieleen, että ei se mun kirjafriikkiys kyllä mistään lukutaidosta lähtenyt. Muistan sen ajan, kun en vielä osannut lukea. Meille, eli minulle ja pari vuotta vanhemmalle veljelleni luettiin aina iltasatu. Se oli traditio, jonka muistan. Meille luettiin myös päivisin satuja. Vaadimme aina, että meille luetaan. Isä luki, äiti luki tai isoveli luki. Eikä päivisin yksi satu kyllä riittänyt. Niitä piti lukea vähintään kolme. Yleensä yritimme vielä taktikoida ja valita oikein pitkiä satuja. En tiedä kumpaa siinä oli enemmän, sadun kuuntelemisen iloa vai vain sitä, että sai olla jollakin tavalla vanhempien huomion kohteena. Ehkä molempia.

Muistan, että jos kukaan ei ehtinyt tai jaksanut lukea meille, kuuntelimme kuuntelukasetteja. Meillä oli esimerkiksi monta Disneyn elokuvaan perustuvaa kuuntelukasettia ja kirjaa. Muistan vieläkin sen äänen, jonka kuullessaan piti kääntää sivua.  Matti Ranin luki niitä. Kun viime kesänä kuulin Matti Raninin kuolleen, ainut ajatukseni oli, että se ihminen luki kaikki lapsuuteni kuuntelukasetti-sadut. 

Ja jos jostain syystä kukaan ei lukenut, ei edes Matti Ranin, niin muistan itse selailleeni kirjoja ja kertoneeni sadut itselleni ulkomuistista.

Meillä oli sellainen paksu kirja nimeltä Satujen Unkari, jota meille aina luettiin. Siinä oli unkarilaisia satuja. Lisäksi muistan, kuinka meille luettiin eläimiä hoitavan tohtori Kipulan seikkailuista. Monta iltaa piti jännittää sitä, ehtiikö tohtori Kipula Afrikkaan pelastamaan hengenvaarassa olevat tiikerit. 

Ensimmäiset omat lukuelämykseni liittyvät Grimmin satuihin. Kun olin oppinut lukemaan itse, pidin kaikkein eniten paksuista satukirjoista, joihin oli koottu kaikki perinteiset sadut, Lumikki ja Tuhkimo ja Prinsessa ja herne ja Ruma ankanpoikanen ja Seitsemän pientä kiliä ja Tittelintuure ja mitä kaikkia niitä olikaan. Kahlasin koko kirjaston satukirjahyllyn läpi.

Seuraava lukuelämykseni liittyi Raamattuihin. Eskarissa meille luettiin joku Raamatun kertomus, ja sen jälkeen luin kaikki kirjaston lasten Raamatut, jotka löysin. Siis todellakin, ihan kaikki. Ne olivat mun lempikirjoja silloin. En koe, että kotonani olisi koskaan otettu minkäänlaista vahvaa kantaa uskontoihin puoleen eikä toiseen, mutta eskari-ikäisenä minä arvostin Raamatun kertomuksia ihan puhtaasti niiden kirjallisen arvon takia. Suurin toiveeni oli saada 7-vuotislahjaksi oma lasten Raamattu, ja sainkin sen. Kukaan eskarikavereistani ei vain ollut siitä yhtä innoissaan, kun yritin innoissani esitellä sitä kaikille. Olin toivonut sitä pitkään, ja kun sain tietää, että 12 vuotta vanhemmalla isoveljelläni oli oma rippikoulusta saatu Raamattu, olin ihan kateellinen. Yritin lukea sitä, mutta eihän se oikein lähtenyt luistamaan samalla tavalla kuin ne lapsille tehdyt versiot. Kysyin sitten kunnioittavasti veljeltäni, että "ootsä lukenu tän ihan kokonaan?" johon se vastas välttelevästi, että ei nyt ihan kokonaan sentään.

Kun sadut ja Raamatut oli käyty läpi, löysin Astrid Lindgrenin kirjat. Silloinkin olin 6-7-vuotias. Ensimmäisenä tuli Peppi Pitkätossu: kävimme päiväkotiryhmäni kanssa katsomassa Peppi Pitkätossusta kertovan näytelmän, ja pidin siitä paljon. Olin onnellinen saadessani tietää, että siitä on tehty kirjojakin. Kului jonkun aikaa niin, että en varmaan oikein mitään muuta lukenutkaan, kuin Peppi Pitkätossua aina uudestaan ja uudestaan. Sain omaksi sellaisenkin kirjan, missä oli kaikki Peppi-tarinat yksissä kansissa, ja se oli pitkään kaikkein kallein aarteeni. Mulla oli ja on vieläkin kaikkea Peppi-tavaraa: huoneeni ovessa on Peppi-kyltti, veljieni lapsetkin ovat saaneet syödä Peppi-lautaselta Peppi-lusikalla ja juoda Peppi-mukista, seinälläni on Peppi-koristelautanen ja ties mitä mulla joskus silloin aikoinaan on ollutkaan.

Lopulta mulle tietysti valkeni suureksi iloksi ja onneksi, että Astrid Lindgren on kirjoittanut muutakin. Kahlasin läpi kaikki Vaahteramäen Eemeli -kirjat, Marikki-kirjat, Lotta-kirjat, kaikki yksittäiset Astrid Lindgrenin satukirjat, Ronja Ryövärintyttären ja Melukylän lapset. Melukylän lapsista pidin Pepin jälkeen kaikkein eniten. Saariston lapset on ainoa teos, jota en ole lukenut vieläkään. Löysin Veljeni, Leijonamieli -teoksen 9-10-vuotiaana ja se oli vuosikaudet ihan ehdoton lempikirjani. Mutta ei puhuta siitä enempää, sillä mä idiootti tein kanditutkielmani siitä, enkä ikinä enää kajoa sanallakaan koko teokseen. Pthyi.

Ensimmäinen sellainen lukemani kirja, jossa ei ollut yhtäkään kuvaa, oli Anni Polvan Tiina. Muistan kirkkaasti sen päivän, jona luin ensimmäisen kerran Tiina -kirjaa: mulla oli kaikki lukeminen loppu, olin lukenut kaikki kirjaston kirjat ja oli kai joku pyhäpäivä niin, että kirjasto ei ollut auki. Kiukuttelin sitä, kunnes äitini keksi, että mehän voimme hakea varastosta hänen vanhoja kirjojaan minulle luettavaksi. Siellä oli myös Tiina -sarjan ensimmäinen kirja. Olin silloin 7-vuotias. Pidin siitä paljon, vaikka olin muistaakseni yllättynyt ja pelästynytkin siitä, että luin kokonaisen kirjan, jossa ei ollut kuvan kuvaa. Pelkkää tekstiä vain.
Siitä se alkoi. Luin parin seuraavan vuoden aikana koko Tiina-sarjan, niitä kirjoja on jotain 20 ja 30 välillä. En kyllä itse asiassa muista mitenkään erityisen paljon pitäneeni niistä kirjoista, mutta eivät ne mun mielestä huonojakaan olleet. Kun olin aloittanut niiden lukemisen, luin niitä kai jotenkin tottumuksesta. Nykyään mua jotenkin ärsyttää koko Tiina-hahmo, sillä sehän on aivan liian täydellinen ja niissä kirjoissa koko ajan tuodaan esiin, kuinka on hienoa, jos tyttö on jotenkin poikamainen ja osaa lyödä turpaan jokaista vastaantulevaa, joka jostain syystä ärsyttää. Ymmärrän kyllä, että omana aikanaan ne ovat olleet tärkeässä asemassa, koska naisen ja tytön rooli on ollut paljon rajoitetumpi, mutta, no. Onpahan ne tullut luetuksi kuitenkin. Ja siihen samaan syssyyn luin sitten koko joukon muitakin Anni Polvan kirjoja, sillähän on koko liuta erilaisia lasten- ja nuortenkirjoja ja erilaisia hahmoja. Ja voin kertoa, että ainakin Anni Polvan kirjoissa mainitut lasten lemmikkikoirat kuolivat aina, takuuvarmasti. Niissä opin jo hyppäämään viimeiset luvut yli ihan vain itseäni säästääkseni.

Ekalla luokalla koulussa meille luettiin Anders Jakobssonin ja Sören Olssonin Lasse-kirjoja. Nekin luin sitten koko pitkän sarjan. Nehän ovat ala-asteikäisen pojan arkielämästä humoristisella otteella kertovia kirjoja. Meille luettiin, ja jatkoin kotona itse, myös Eppu-kirjoja, joiden tekijää en kyllä muista. Muistan vain, että kyllä niitä poikahahmojakin onneksi oli lastenkirjallisuudessakin. Ja aina, kun koulussa luettiin jotakin, minä halusin jatkaa saman kirjan tai saman kirjasarjan lukemista vapaa-ajalla. Muistan koulussa luettaneen myös Kari Vinjen Kamilla -kirjoja, jotka olivat eräänlaisia lastendekkareita. Sen kirjailijan kirjat luin myös kotona ihan kaikki.

Tokalla luokalla koulussa ollessani halusin lukea nimenomaan jännittäviä kirjoja. Äitini suosituksesta aloin lukea Viisikoita, joista tykkäsinkin jonkun aikaa tosi paljon. Aikuisena olen monta kertaa miettinyt, että niitä pitäisi lukea uudelleen. En muista niistä juuri muuta kuin sen että ne olivat mielestäni hyvin kirjoitettuja, juuri sopivan jännittäviä ja niissä syötiin joka välissä.
Samaan aikaan Viisikko -kirjojen kanssa yritin lukea myös Neiti Etsiviä, mutta niistä en oikein koskaan oppinut pitämään. Musta tuntui ja tuntuu kyllä edelleen vähän oudolta, että ne olivat olevinaan lastenkirjoja, mutta päähenkilö oli kuitenkin 16-18-vuotias, eli ei yhtään samastuttavan ikäinen.

Eka-tokaluokkalaisena luin myös kaikki Tove Janssonin Muumi-kirjat, mutta en silloin  oikein tykännyt niistäkään. Ne ovat auenneet mulle paremmin vasta aikuisena. Sen sijaan A.A. Milnen Nalle Puh oli mielestäni ihana.

Jos mun pitäisi tehdä joku yhteenveto siitä, millaista on hyvä lastenkirjallisuus ja mitä mä muistan siitä itse lapsena ajatelleeni, niin siihen on aika selkeä sääntö: lapsilukijaa ei pidä aliarvioida. Astrid Lindgrenin ajaton vetovoima piilee ainakin minun näkökulmastani juuri siinä, että hänen kirjoissaan lapsilukijaa selvästi arvostetaan. Lapsen silmin kerrottuja asioita ei kuvata yhtään alentuvasti, eikä aikuisia esitetä minään kaikentietävinä maailmanvaltiaina. Peppi Pitkätossuhan kääntää tuon asetelman nurinkuriseksi, sillä niissä kirjoissa aikuiset esitetään aika naurettavassa valossa. Kuitenkaan se ei koskaan ollut se syy Peppi-faniuteeni. Jos ajatellaan henkilöhahmoja, niin kyllä minä lapsena pidin paljon Peppiä enemmän vaikkapa Pepin ystävästä, Annikasta tai Melukylän Liisasta, jotka olivat kilttejä ja tottelevaisia, mutta joita ei silti poljettu jalkoihin. Mielestäni aikuisten tai aikuisuuden naurettavaksi tekeminen ei siis ole mikään hyvän lastenkirjallisuuden tae. Avainsana on se, että lapsia ja lapsen maailmaa ei katsota ylhäältä alaspäin.

Sittenhän aina keskustellaan siitä, minkä asioiden esittäminen on lastenkirjallisuudessa oikein ja mikä ei. Minun mielestäni esimerkiksi kuoleman esittäminen lastenkirjallisuudessa ei ole mitenkään väärin. Riippuu tietysti lapsesta, lapsen iästä ja tilanteesta, mutta uskoisin, että lapsilukijat ottavat asiat niin kuin ne ovat. Lapset, tai ainakaan minä itse lapsena, en ajatellut kuolemaa sen syvällisemmin, vaikka Astrid Lindgrenin saduissakin pienet lapset sairastuivat ja kuolivat koko ajan. Se esitettiin niin kuin se oli ja se siitä. Grimmin saduissahan pahan suden kuolemaa oikein juhlittiin - samoin kuin sitä, että Hannu ja Kerttu -sadussa Kerttu onnistuu työntämään noidan uuniin, että Lumikin äitipuoli pakahtuu kiukusta kuoliaaksi, että kaikki pahat hahmot lopulta kuolevat, ja mahdollisimman ikävällä tavalla. Sitten nostetaan kohu siitä, että Muumipappa polttaa piippua lapsille suunnatussa telkkariohjelmassa. What?

Ei nyt oikein pysynyt kasassa ja koossa tää merkintä, mutta sanon tähän lopuksi vielä sen, että lastenkirjallisuus on mielenkiintoinen ja tärkeä tutkimuksen ja pohdinnan aihe. Eikö vain?

Painajaisyö

Päivän polttavin kysymykseni on tänään: Miksi ihmeessä ihmisen pitää nähdä painajaisia? Ja miten alitajunta voikin keitellä kokoon yö yöltä kammottavampia skenaarioita, paljon pahempia ja todentuntuisempia kuin valvemaailmassa voi kuvitellakaan?

Ja mikä pahinta: eikö ole mitään keinoa niiden painajaisten jonkinlaiseen lietsomiseen?
Mä olen tänään lopen kyllästynyt niihin. Kysyn vaan, kenen hermot siinä enää kestävät menemättä riekaleiksi.
Illalla menet nukkumaan toivoen, että pitkän painajaisjakson jälkeen niitä ei tänä yönä ehkä tulisi. Pidät huolen, että et syö liikaa illalla. Ajattelet kivoja asioita.
Puoli neljältä aamulla heräät vuodelta tuntuneen painajaisen jälkeen silmät itkusta turvonneina. Kestää kauan, ennen kuin sinulle selviää, että kaikki olikin vain unta. Kukaan perheenjäsenesi ei olekaan kuollut. Kaikki ovat hengissä. Tai ainakin heidän pitäisi olla. Et tosin voi tietää sitä varmasti, koska kukaan heistä ei nyt ole lähelläsi. Mutta lopulta saat varmuuden siitä, että kaikki se itku, loputtomalta tuntunut ja liian syvältä kouraissut tuska oli pelkkää unta. Se ei ollut totta. Ainakaan vielä.
Hetken kuluttua uni jatkuu siitä, mihin se jäi.

Aamulla menee monta tuntia saada itsensä vakuuttuneeksi siitä, että mitään enneunia ei ole olemassakaan. Ja vaikka olisi, niin sinä et ainakaan näe niitä, tuollaiset unet eivät ole enneunia. Olet nähnyt niitä niin paljon ennenkin, että sinun pitäisi tietää se. Sinun pitäisi tietää, että unet ovat pelkkiä suorien toiveiden tai pelkojen ilmentymiä. Pahimmat painajaisesi ovat niitä, joiden kaikkein eniten pelkäät toteutuvan. Perheesi ihmiset ovat sinulle tärkeämpiä kuin mikään tai kukaan muu tässä maailmassa. Pahinta, mitä sinulle voisi ikinä tapahtua, olisi jonkun heistä menettäminen. Näet siitä unta vain siksi, että menetyksen pelko on niin suuri. Et siksi, että se olisi tapahtumassa oikeasti.

Mutta joka kerta tunne on yhtä kammottava. Joka kerta menee koko päivä vain siihen, että odotat veljesi, äitisi, isäsi, koirasi, milloin kenenkin, kuolleen oikeasti.

Ne ovat niitä hetkiä, joina yksinäisyyden tunne on liikaa. Yksinolo on mielestäni mukavaa, tarvitsen sitä. Pidän siitä. Haluan asua yksin. Viihdyn yksin.
Mutta niinä hetkinä, joina kello on neljä aamulla ja tiedän, että lähin ihmiselämä on jossain seinän takana, joku, josta en tiedä muuta kuin hätinä sukunimen, yksinäisyys tuntuu hetken liian raskaalta taakalta kantaa.
Vasta yksin asuessani olen huomannut, mitä yksinolo todellisuudessa on. Ei se ole sitä, että on yksin omassa huoneessaan ja muu perhe katsoo toisessa huoneessa telkkaria. Eikä sitä, että seisoo koulun pihalla yksin, eikä ole kenenkään kaveri. Eikä sitäkään, että asuu samassa solukämpässä jonkun kanssa, jota ei oikeastaan tunne.
Se on sitä, että asuu yksin. Sitä, että aamuyöstä herätessä ei voi kuulla keittiöstä kenenkään toisen elävän olennon askelia. Sitä, että mitä ikinä tapahtuu, olen yksin tässä ja nyt, yksin vastuussa siitä, saanko apua vai en. Se on sellainen tunne, josta saattaa nauttia, mutta joka pitää opetella hallitsemaan. Eikä sitä voi oppia, ennen kuin on todella ollut yksin.

Ajatuksia tänään.

Taas pääsin tänään tekemään tentin. Se oli ihan mukavaa. En muista, koska viimeksi, jos nyt sitten koskaan, olisin kirjoittanut yhtä pitkiä tenttivastauksia. Erityisesti innostuin jaarittelemaan kansanomaisesta kasvatusajattelusta.

Poistuin tentistä viittätoista minuuttia ennen pakollista poistumisaikaa. Kävellessäni palauttamaan tenttipapereita mietin, miksi ihmeessä ihmisen pitää omistaa kävellessä lattiaa vasten narisevat, natisevat ja lätsähtelevät kengät niin, että matkalla penkiltä valvojan luo joka ikisen salissa vielä istuvan katse nousee paperista seuraamaan sen narisevakenkäisen matkaa.

Heräsin taas aamuyöstä pohtimaan Ukrainan tilannetta. Tentin jälkeen tulin ensimmäisenä tekemään uutiskatsauksen ja mietin, miksi pitää olla niin ärsyttävän oloisia, joka suuntaan turhaan uhittelevia ihmisiä vallan kahvassa. Ei muuta tunnetta tänään kuin ärtymys.

Sen jälkeen siirryin ahdistumaan taas omasta elämästäni. Tämä on taas sitä aikaa, jona Facebook täyttyy oman erinomaisuuden julistamisen päivityksistä, ja itsen valtaa vain ajatus siitä, miksi on niin saamaton ja kelvoton. Vaikka tekisi mitä, se tunne tulee aina. Olen ärtynyt ja ahdistunut, eikä tähän edes jäätelö tai laskiaispulla auta.

Lisäksi mua ärsyttävät, tai oikeastaan tällä hetkellä vain ihmetyttävät ne ihmiset, jotka harrastavat urheilua siksi, että se on trendikästä. Juoskaa ja treenatkaa ja reväyttäkää itsenne salilla ja kyykätkää joka ilta maaliskuussa ja tehkää kaikkea sellaista ihan kaikin mokomin, se on ihan hyvä juttu. Mutta älkää hyvät kansalaiset tehkö sitä VAIN siksi, että pääsette julistamaan muille tehneenne sen.

Jaksan myös ihmetellä tämän asian ympärille blogin perustaneita ihmisiä. Okei, kiva, että olette ostaneet ihkut pinkit lenkkarit ja lenkkareihin sopivan, ihkun pinkin verkkatakin ja todennäköisesti siihen päälle vielä ihkun pinkin sykemittarinkin, mutta ostakaa ne siksi, että käytätte niitä. Älkää siksi, että pääsette kuvaamaan ne ja asettamaan ne muiden näytille, koska se kuuluu asiaan.

Älkääkä herran tähden pumpatko itseänne täyteen kaiken mailman proteiinipirtelöitä ja -patukoita ja palautusjuomia vain siksi, että nyt on trendikästä saapua vaikka luennolle protskupirtelö kädessä tai hörppiä palautusjuomapullollinen kilometrin kävelyn päälle. Saatte vielä jonkun lisäainemyrkytyksen.

Itsekin aion käydä tänään juoksemassa. Todennäköisesti tänään on taas spurttipäivä, sillä arki-iltaisin Rantaraitilla on sellainen kansainvaellus, ettei sekaan mahdu. Jeejee.

Rakas julkinen päiväkirjani,

avaudun sinulle taas päivän polttavista puheenaiheista oman mieleni sisäisessä maailmassa.

Valvoin viime yönä Ukrainan kriisin takia. En ole kiinnostunut politiikasta. Yleensä elän liikaakin uutispimennossa. Kuljen laput silmillä. Ukrainan tilanne kuitenkin huolestuttaa.

Jääkaapissani on täysi purkki maitoa, jota ei enää voi käyttää. Harmittaa vähän se. Ostin sen viikko sitten, koska luokseni tuli kahvittelijoita, jotka haluavat maitoa kahviinsa. He eivät kuitenkaan juoneet kahvia, joten maitopurkkia tuntui turhalta myöhemminkään avata, esim. makaronilaatikon tekoa varten.
Maailmalla soditaan ja minun suuri huolenaiheeni on maito.

Vatsaani korventaa. Olen huolissani joka asiasta. Tiedän, että ei kannattaisi olla, sillä huolissaan oleminen ei vie asioita yhtään eteenpäin. Olen päättänyt ottaa tämän maaliskuun rennosti, tai ainakin vain yksi asia kerrallaan. Olen päättänyt olla huolehtimatta. Päätöstä on vain vaikea toteuttaa käytännön elämässä.

Erotilanteet ovat vaikeita. Inhoan ihmisistä eroamista. En ikinä tiedä, mitä pitäisi sanoa. Jokaisessa erotilanteessa on jäänne sitä pikkutyttöä, joka jäi joka aamu itkien hoitopaikkaan joutuessaan äidistä eroon. En ikinä tiedä, mitä sanoa ihmisille. Niillekään, jotka eivät ole niin kovin tärkeitä, ja joiden kanssa olosta en niinkään nauti. Jokaisessa erotilanteessa elää pelko lopullisesta menetyksestä. En ikinä tiedä, sanoako vaikkapa "heippa", "moi", vai "nähdään". Pelkään aina, että jotakin pahaa tapahtuu. Joskus tapahtuukin, yleensä ei. Silti jokaisessa erossa pelkään, että toista ei näe enää koskaan.

Olen myös iloinen ja innoissani, sillä maaliskuun lopulla on tiedossa jotakin ihanaa ja minulle täysin ennenkokematonta. Siitä enemmän sitten myöhemmin.

Siinä tämän aamun uutiskatsaus. Toivottavasti nautitte ja palatte kanavalle toistekin.

Minä.

Olen harkinnut tällaisen postauksen tekemistä kauan. Hävettää jo valmiiksi edes harkita kirjoittaa tällaista, mutta yritän silti.
Olen päättänyt kirjoittaa omista hyvistä puolistani. Kirjoittaa tänne kaikkien nähtäväksi, ja etupäässä itselleni siitä, missä minä olen hyvä. Omasta mielestäni. Muiden ei tarvitse olla samaa mieltä.
Jouduin kaivelemaan kauan, ennen kuin keksin useamman asian, jossa voin omasta puolestani sanoa olevani ihan hyvä. Huonoja puolia keksin kyllä kokonaisen listan. 
Mutta nyt aloitan itsekehupostaukseni.

Olen rauhallinen. Monet perheen ulkopuoliset pitävät tätä itsestäänselvyytenä, ja monet mut paremmin tuntevat taas nauravat tälle määrittelylle. Joskus ala-asteella leikeissä, joissa piti keksiä toisista hyviä puolia, ehdin jo kyllästyä siihen, että minusta käytettiin aina adjektiivia "rauhallinen" ihan vain sen vuoksi, että ihmiset eivät keksineet muuta sanottavaa. Itse en ensimmäiseksi kuvailisi itseäni rauhalliseksi, enkä usko, että läheisenikään sitä tekisivät. Sen jälkeen, kun olen muuttanut asumaan omilleni, olen kuitenkin löytänyt itsestäni uuden puolen, jota en tiennyt olevan silloin, kun ympärilläni koko ajan oli suojelevia ja huolehtivia ihmisiä, jotka hoitivat aina kaiken puolestani. Perheenjäsenenikään tuskin uskoisivat, jos näkisivät, miten rauhallinen osaan joissain tilanteissa olla, sillä kaikki läheiset ja paremmin tuntevathan tietävät, kuinka mä osaan panikoida ja hysterisoida joka ikisestä turhasta asiasta. Kuitenkin, uskokaa tai älkää, en itsekään ole tahtonut sitä uskoa, mutta sellaisissa tilanteissa, joissa kukaan muu kuin minä ei ole kantanut vastuuta, mä olen yhtäkkiä ollut kylmänrauhallinen. Kun ei ole ollut ketään, joka olisi rientänyt hoitamaan asiaa, eikä mulla siis ole ollut vaihtoehtoa heittäytyä panikoimaan, olen kuin ihmeen kaupalla pystynyt toimimaan täysin rauhallisesti. Olen jopa huomannut, että toisen, vieressä olevan ihmisen paniikki saattaa rauhoittaa mua entisestään. Kun näen, että joku toinen on oikein hädissään, saatan itse alkaa toimia vielä entistä rauhallisemmin. Saattaisin oikeasti pärjätä jossain hätäkeskuspäivystystyössä. Believe it or not. 

Olen luotettava. Mulle on kunnia-asia pitää ne salaisuudet, jotka mulle kerrotaan. Yhtä lailla on kunnia-asia hoitaa ne hommat, jotka mulle uskotaan. Olen ainakin itse sitä mieltä, että vaikka mitä muita lukuisia huonoja puolia mussa on, niin ainakin pyrin aina olemaan mahdollisimman hyvin toisten luottamuksen arvoinen.

Olen myös luottavainen. En tiedä, onko tää nyt hyvä asia, mutta päätin laskea sen sellaiseksi. Luotan myös itse oletusarvoisesti toisiin ihmisiin, joskus liikaakin. 

Olen kuuntelija. Kuuntelen mielelläni toisia ihmisiä. Vaikka moni tietää, että osaan myös itse olla se hölöttäjä, jolta ei saa ollenkaan puheenvuoroa, niin mielestäni olen kuitenkin vielä enemmän kuuntelija. Olen ihan oikeasti kiinnostunut ihmisistä ja ihmisten asioista, enkä vain istu hiljaa omissa ajatuksissani, kun muut puhuvat. Haluan mieluummin kuunnella muita kuin tuoda itseäni esiin. Mulle naureskellaan monesti, kuulen aina sukulaisilta ja ties keneltä muilta itse kovin puheliailta ihmisiltä "hauskoja" sutkautuksia tyyliin "Erika se vain on yhtä puhelias kuin aina ennenkin" ja "Miten susta voi ikinä tulla mitään, kun sä oot noin hiljanen?" En vielä ole viitsinyt sanoa tätä kyseisille ihmisille, mutta mieli on usein tehnyt kysyä näiltä tyypeiltä, ovatko he koskaan edes miettineet, minkälainen tämä maailma olisi, jos kaikki olisivat samanlaisia hölöttäjiä kuin he itse ovat. Kukaan ei kuuntelisi ketään, eikä missään koskaan oikein päästäisi eteenpäin, kun kaikki vain pitäisivät tärkeimpänä sitä, että se oma niin fiksu mielipide tulee muiden kuuluville. 

Olen fiksu. En ole loogis-matemaattinen ajattelija, en ymmärrä matematiikasta tms. tieteistä yhtään mitään, joten sellaisista älykkyystestin osa-alueista tuskin saisin mitään huippupisteitä. Kuitenkin, nyt kun kuluneen vuoden aikana olen kuullut miljoona kertaa sanat "olet niin tyhmä", olen pysynyt koossa ja kasassa henkisesti ihan vain siksi, että tiedän olevani fiksu. Tiedän, että en ole tyhmä, sanoi kuka hyvänsä mitä tahansa. Olen jopa niin fiksu, että en vastaa samalla mitalla näille, jotka mulle ovat noin sanoneet. En ala väitellä heidän kanssaan asiasta, koska tiedän, että siinä ei päästäisi mihinkään tulokseen. 

Eläimet pitävät minusta. Olen monesti tuskaillut sitä, kuinka en oikein koe osaavani olla ihmisten kanssa. Tunnen itseni monesti niin kömpelöksi ja kelvottomaksi ihmissuhteissa ja ihmisten kanssa olemisessa, että oksat pois. Eläinten kanssa minusta on kuitenkin aina tuntunut luontevalta olla. Monet eläimet myös tuntuvat pitävän minusta. Muistan, kuinka olin pienenä sukulaisten maatilalla, ja kissa, joka kuulemma yleensä vältteli ihmisiä, tuli kaikkien ihmetykseksi ihan oma-aloitteisesti minun luokseni. Pari viikkoa sitten kissanomistaja-ystäväni ihmetteli, miten hänen kissansa, joka yleensä sähisee ja juoksee pakoon kaikkia vieraita, on ihan rauhallinen, kun minä olen talossa, ihan kuin minä olisin joku perheenjäsen. Muulloinkin olen huomannut, että minä pidän eläimistä ja eläimet minusta. Eläinten kanssa löydän luontevasti jonkun sellaisen yhteyden, jota ihmisten kanssa en tunnu löytävän millään. Tämä ei tietenkään päde kaikkiin eläimiin, eikä joka tilanteeseen, mutta usein on näin. Tietysti siihen vaikuttaa paljon varmasti se, että kotonani on aina ollut eläimiä ja minulle on pienestä pitäen taottu päähän, kuinka eläimiä pitää kunnioittaa, eläimiä ei välttämättä kannata juosta itse lähestymään, vaan kannattaa olla rauhallinen ja kenties odottaa, että eläin tekee lähestymisaloitteen, että eläimet eivät ole mitään leluja tai muutenkaan ihmisiä varten, ja eläimiä pitää kohdella hyvin ja ylipäätään olla niiden lähellä aina rauhallinen ja antaa niiden olla rauhassa.

Olen empaattinen. Joku on myös haukkunut minua epäempaattisimmaksi ihmiseksi, jonka hän on koskaan tavannut, mutta omasta mielestäni olen empaattinen. Joskus aivan liikaakin.

Olen helposti lähestyttävä. En tiedä mikä siinä on, sillä en koe itse lähettäväni yhtään mitään "lähestykää minua" -signaaleja, pikemminkin päinvastoin. Silti keskimäärin kerran päivässä joku tuntematon ihminen tulee kysymään minulta jotakin tai pyytämään apua jossakin. 

Olen kaunis. Eräs miespuolinen henkilö, jota kovasti olen täällä blogissa mustamaalannut, teki mulle kristallinkirkkaaksi yhden positiivisen asian itsestäni. Häneltä sain kuulla miljoonia kertoja sanat "olet kaunis, olet niin kaunis, miten kukaan voi olla noin kaunis, olet kaunein ihminen, jonka ikinä olen nähnyt" ja perään pitkä lista yksityiskohtaisempia analyyseja kauneudestani ja sen eri osa-alueista. Niin paljon ja niin monesti ja niin lujasti, että aloin itsekin uskoa siihen. Tietysti minulla edelleen on ulkonäkökriisipäiviä, mutta kun ennen tämän miehen tapaamista olin yleisesti ottaen sitä mieltä, että olen ruma, niin viimeisen vuoden aikana olen oppinut valtaosan aikaa uskomaan olevani kaunis tai ainakin jotain muuta kuin  ruma. 

Olen kiva. Ihmisten mielipiteet vaihtelevat tän asian suhteen, mutta ainakin osaan olla kiva aina silloin tällöin.

Olen oma itseni. En osaa enkä halua vetää rooleja tai peitellä tunteitani. Olen myös huono peittämään todellisia mielipiteitäni, joten mielestäni mun kanssa on siitä helppo olla, että olen se mikä olen, eikä kenenkään tarvitse pelätä, että mussa onkin joku salattu sivupersoona, joka ei näy julkisuuteen.

Olen ahkera. Jaksan tehdä töitä ja haluankin aina tehdä töitä tavoitteideni eteen. En luovuta vähällä yhtään mistään. Oikeastaan nimenomaan pidän siitä, että saan työskennellä pitkään saman projektin parissa. 

Olen vaatimaton. En halua kehua itseäni, enkä ikinä kehtaisi tehdä tällaista listaa muualla kuin täällä blogissa, jota en usko suuren yleisön lukevan. Mua hävettää kehua itseäni tai muutenkaan tuoda itseäni esiin.