Mitä Ihmettä?

Kävin tänään Alkossa, eikä multa kysytty papereita.
Olin ihan järkyttynyt. Menin kassalle ja myyjä vain tyynen rauhallisesti ilmoitti hinnan ja passitti mut menemään olematta ollenkaan kiinnostunut mun ajokortinkaivamisyrityksistä.
Nytkö minusta on sitten tullut vanha ja ryppyinen?

Myöhemmin tuli mieleen, että mä kyllä ostin pelkästään sellaisen ihan minimaalisen pullon, josta saa tuskin edes shottilasillista. Lisäksi siinä luki, että se on "mieto alkoholijuoma". Enkä muuten edes ostanut sitä itselleni, mutta sitähän se myyjä ei tiennyt. Mut ehkä kaikki nuo yhteenlaskettuna se ajatteli, ettei tässä nyt mikään alaikäinen yritä viikonloppujuomia itelleen hankkia.

Ja koska kävin Alkossa, eli Sokoksella, niin hain sit ruokatarpeet tapojeni vastaisesti  Mestarin Herkusta enkä S-Marketista. Se ei osoittautunut kovin fiksuksi valinnaksi. Sitä runsaudenpulaa, kun mä haahuilen kilometrin  mittaisten hyllyjen sokkelossa yrittäen epätoivoisesti selvittää itselleni, mitä mä nyt tarvin ja mihin mulla on varaa ja mitä en tarvi, vaikka nyt haluisinkin ostaa. Ja kun vielä otetaan huomioon se perjantai-iltapäivän kansainvaellus kauppojen käytävillä, niin kyllä siinä oli haastetta kerrakseen.

Hyvää viikonloppua sinulle, joka tätä luet. <3

Megamoka

En oo pitkään aikaan vihannut itseäni niin paljon kuin tänään.

Tää ei ole mitään angstausta siitä, miten ikävää elämä on, vaan olen vain ja pelkästään niin vihainen itselleni monen asian vuoksi, että oksat pois.

Osittain se johtuu jo aiemmin mainitsemastani alkuvuosimasennuksesta: tää on just tätä aikaa, kun tuntuu, että pitäisi pystyä hirveän paljoon ja moneen asiaan, eikä sen takia sitten oikein jaksa tarttua mihinkään kunnolla. Musta tuntuu, että oon jo liian kauan joululoman jälkeen ollut liian aikaansaamaton, liian saamaton, liian laiska, enkä oo saanut aikaseks kun ihan liian vähän siihen nähden, mitä ois pitänyt. Asiaan on tultava muutos. Panin sen toimeen jo tänään.

Toisekseen, en enää osta itselleni yhtään mitään, ellen ole sitä todellakin ansainnut. Olen vihainen itselleni siitä, miten paljon olen viime aikoina tuhlannut rahaa ihan turhuuteen. Nyt en oikeasti enää pitkään aikaan osta itselleni mitään, mitä en todella tarvitse tai todella ole ansainnut.

Jos ketään sattuu kiinnostamaan, niin tänään on tosiaan ihana mustikkahuuru leijunut ympärilläni. Toivottavasti kanssaihmiset ovat kyenneet hengittämään. Täytyy sanoa, että vaikka kaduttaakin se eilinen rahantuhlaus, niin ei näistä Body Shop -tuotteista turhaan makseta. Täyteläinen tuoksuelämys, ja miten ihanan pehmeäksi se ihon tekeekään. Suihkukokemus oli tänä aamuna oikea paratiisi verrattuna normi-halpis-suihkugeelikokemukseen. 

Sitten, tein eilen hirvittävän ja lopullisen Facebook-mokan. Tuskin se kellekään muulle on tai olisi niin hirvittävä, mutta mulle oli. Halusin vaihtaa profiilikuvan, vaikka mulla oli sellainen profiilikuva, josta tykkäsin ja tykkään tosi paljon. No, vaihdoin. Kävi legendaariset, että yhtäkään tykkäystä ei irronnut, ja kun muutenkin katselin, miltä se kuva näytti profiilissani, niin en oikein itsekään pitänyt siitä enää, joten poistin sen ja otin edellisen, paremman profiilikuvani takaisin. Tässä ei tapahtunut vielä yhtään mitään, ei mitään mokaa eikä mitään hirvittävää. Tässä vaiheessa kaikki oli vielä ok.

Mutta sitten, sitten. Poistaessani sitä uutta ja epäkelvoksi osoittautunutta profiilikuvaa myös kuva-albumistani, menin ja poistin siinä sählätessä vahingossa senkin kuvan, mikä mulla aiemmin oli ollut profiilissani ja minkä halusin siihen takaisin. Sen kuvan, mistä niin kovasti itse pidin ja mistä myös oli tullut ihania tykkäyksiä ja kommentteja. Menetin ne kaikki. Tajusin poistaneeni sen heti, kun olin painanut sen yhden kohtalokkaan, väärän hiirenpainalluksen, ja arvatkaa vain, meninkö paniikkiin. Aluksi en ollut edes uskoa sen olevan mahdollista, että olin tosiaan mennyt huolimattomuuksissani poistamaan kuvan, josta olen pitänyt kaikista musta otetuista kuvista eniten.

Tiedän, että tää ei kuulosta suurelta eikä hirveältä asialta, täähän on ihan naurettavaa. Mutta mä aloin itkeä ja huutaa ja itkeä ja huutaa ja itkeä ja huutaa. Ja olin ihan paniikissa ja yritin sit hädissäni etsiä sitä kuvaa tietokoneeltani uudestaan, ja siihen kesti kauan ja sit olin löytävinäni sen ja sit kun sain sen lisättyä profiiliin, niin se olikin väärä kuva ja sit poistin sen äkkiä uudestaan ja sen jälkeen sama toistui kolme kertaa, ennen kuin sain takaisin sen kuvan, minkä halusinkin.

Siellä se nyt on, ja kaikki on sen suhteen hyvin. Äsken kirjautuessani Facebookiin ensimmäistä kertaa eilisiltaisen katastrofin jälkeen huomasin, että pari ihanaa tyyppiä oli käynyt tykkäämässä siitä kuvasta, mut onhan tää nyt noloa, ihan järjettömän noloa. Varmaan jonkun etusivulle on pompannut 10 ilmoitusta siitä, kuinka mä olen vaihtanut profiilikuvani. Ja ne 8 muuta tykkäystä ja kolme kommenttia ovat nyt ikuisesti poissa, ja sillä kuvalla, kuvanottohetkellä jne. oli mulle muutenkin tunnearvoa erityisesti.

Tiedän, tää on aivan naurettavaa, mutta mua edelleen vähän itkettää ja siksi oli pakko kirjoittaa tästä. Kuitenkin, tää koko episodi selvensi mulle lopullisesti erään perustavanlaatuisen asian: nyt ihan oikeasti saa luvan loppua tää mun Facebookkailuni. En mä sieltä poistu, koska sitä kautta saan tietää niin monia juttuja ja pidettyä yhteyttä, mutta nyt pidän ihan oikeasti, oikeasti, sellaisen kunnollisen Facebook-tauon, että en käy siellä muuta kuin katsomassa yksityisviestit ja ilmoitukset. Huomasin viimeistään siitä eilisiltaisesta hermoromahduksestani, että koko idioottimaisesta mediasta kaikkine tykkäyksineen ynnä muine kommervenkkeineen on tullut mulle lievästi ilmaistuna suhteettoman iso stressinaihe. Nyt ihan oikeasti loppuu se mun typerä tykkäystenkerjäys typerillä statuspäivityksillä ja kuvilla. Kuinka paljon voikaan ihminen yrittää jollain profiilikuvanvaihdoksella hakea sitä varmistusta, että olisi jonkun mielestä kaunis tai edes hyväksyttävä? Miten on mahdollista, että jostain Facebook-tykkäysten määrästä on kiinni mielenrauha ja positiivinen kokemus itsestä? Vihaan itseäni, kun olen antanut tilanteen mennä tähän pisteeseen.

Hetken ajattelin jo tämän bloginkin lopettamista, sillä eihän kukaan jaksa lukea mun jatkuvaa valitustani ja muita pitkiä jaarituksia milloin mistäkin. En kuitenkaan lopettanut. Siksi, koska tätä blogikirjoittelua mä kuitenkin onneksi vielä teen ensisijaisesti itseäni varten. Toki toivon, että blogilla olisi edes joku lukija joskus, mutta ensisijaisesti itselleni mä tätä kirjoitan. Jollakin tavalla tunnen, että mä tarvitsen juuri tätä, juuri nyt.

Lopetan näihin tunnelmiin, palataan myöhemmin. Halaus sinulle, joka tätä luet.

Mustikkaa, mustikkaa

Mainitsin merkinnässä otsikolla "Kookoksen tuoksuinen aamu" muiden joukossa myös mustikkasuihkugeelin. Äiti osti sen mulle The Body Shopista kymmenen vuotta sitten, mun ensimmäinen Body Shop -tuotteeni ikinä. Kuten jo blogimerkinnästäni kävi ilmi, en mitenkään aivan erityisesti jäänyt kaipaamaan tätä mustikantuoksua, kun suihkugeeli loppui. Kuitenkin vielä vuosikymmenen jälkeen muistin tarkalleen, miltä se tuoksui, ja miten hyvä tuoksu se oli.

Muuten en oikein välitä marjaisista tai hedelmäisistä tuoksuista. Esim. mansikan tuoksu ei oikein sytytä. On ne useimmiten ihan hyviä tuoksuja, mutta ei sellaisia, miltä haluaisin koko kylppärini tuoksuvan. Mustikka on poikkeus.

Mulla on koko päivän ollut järisyttävän huono omatunto siitä, että tuhlasin taas näin järjettömän summan johonkin tuoksuun. Olisin voinut ostaa sillä rahalla ruokaa viikoksi. Opiskelijabudjetille tämä ei oikein sovi. Miksi olen tällainen ihme haihattelija? Varsinkin, kun mulla tosiaan ei ole pulaa suihkugeeleistä tai kosteusvoiteista sen enempää kuin mistään muustakaan Body Shopin tuotteesta. On suklaata, vaniljaa, kookosta, mantelia, piparminttua, on puhdistavaa, kosteuttavaa, hoitavaa, kuorivaa, huuli-, vartalo-, jalka- ja käsivoidetta, on ihan tarpeeks, ja nyt on sit mustikkaakin. No, eipä tarvi vähään aikaan tehdä mitään vartalotuoteostoksia.

Kuitenkin, vielä suurempi osa musta iloitsee niin paljon siitä, että huomisaamuna pääsen suihkuun kokemaan mustikkaelämyksen. Ah, sitä odotellessa! <3

Mantelimassaa

Ihan vain sellaisen ilmoitusluontoisen ja varsin ilahduttavan asian haluan kertoa, että nyt minulla on Body Shopin manteli-käsi/kynsivoide. Iso purkillinen. Alennusmyynneistä. Äiti osti sen mulle tänään. Nyt se ei enää kummittele mielessäni.

Ja arvatkaa vaan, oonko rasvaillut käsiäni tänään?!
Kynsiäkin siinä sivussa.

Sit tuli mieleen sellanen jännä yhteensattuma, että kun vähän ennen tätä merkittävää tapausta olimme äidin kanssa kahvilla, niin ihmiset osteli tiskillä koko ajan laskiaispullia ja ne halus niihin mantelimassaa kermavaahdon tai mansikkahillon sijasta. Mä mietin vaan, et kuinka hyvää varmasti oliskaan laskiaispulla mantelimassalla. Koskaan en oo sellaista syönyt. Aina on minulle tarjottu vain hillo/kermavaahtopullia, jos on liiennyt pullia ollenkaan.

Tämän vuoden laskiaisen viralliseksi tavoitteeksi otan siis täten laskiaispullan mantelimassalla. Ei se manteli pelkän käsivoiteen muodossa mulle riitä. Ollenkaan.

Loppuhuipentumaksi kerron vielä yhden mantelitarinan. Saatte kertoa eteenpäin.
Tein viime syksynä jotakin tehtävää Tampereen yliopiston nettisivuilla. En muista olinko palauttamassa tehtävää vai tekemässä sellaista vai mitä oli tekeillä, mutta sellainen sivusto oli kuitenkin, että siinä näkyi kaikkien kurssin osanottajien nimilista. Toisin sanoen aivan valtava litania erilaisia nimiä allekkain, ja koko se lista mun piti sit tylsistyneenä rullata alas, että pääsin sinne, mihin halusin.
Kesken sen tylsistyttävän rullauksen mun sormi hiirellä pysähtyi. Silmät olivat pullistua päästä. Tavasin yhden nimen varmaan kolme kertaa.
Jonkun ihmisen nimi siellä kurssilla oli Manteli. Siis oikeasti, Manteli?! Man-te-li.
Ensi reaktioni oli rehellisesti ja ainoastaan What The Fuck.
Mutta sitten kun olin muutaman kerran maistellut nimeä suussani, se alkoi kuulostaa ihan kauniilta.

Ja, kaiken tämänpäiväisen perusteella, ei taideta olla kovin kaukana siitä, että minunkin lapsestani voisi tulla Manteli. Jos niitä lapsia joskus tulisi.

Illan syvälliset pohdinnat

Jospa sitä taas koettaisi jotakin kirjoitella.

Olen viime päivät voinut aika huonosti - sekä henkisesti että fyysisesti, jos tämä ei käynyt selväksi jo parin päivän takaisesta postauksestani. En oikein tiedä, mistä tää huono olo lopulta johtuu ja kumpi, henkinen vai fyysinen, nyt on sit se vallitseva. En oo oikein jaksanut tehdä mitään, mikä on mulle harvinainen olotila. Yleensä tykkään opiskelusta ja opiskelujuttujen tekeminen rauhoittaa mieltä. Nyt en ole jaksanut, ei ole kiinnostanut eikä vain ollut voimavaroja. Sitten vain ahdistaa lisää, lisää ja lisää, kun en jaksa tehdä mitään, mitä pitäisi. Tänään kaverilta kotiin kävellessä oksetti. Todellakin, oksetti. Vaikkei mua ikinä okseta, ei edes kymmenen Irish Coffeen jälkeen. Tänään mun mahaa korvensi ja yökötti niin, että luulin kuolevani.

Eikä tässä suinkaan ole turhaa dramatisointia mukana.

Kävelin tänään kotiin kaverilta, jonka luona olin pitämässä leffailtaa. Kävelin keskustan läpi joskus iltayhdeksän aikaan. Kävelin ohi paikan, jossa rakastamani mies suuteli minua ensimmäisen kerran. Kävelin sen kadun läpi, jota pitkin olemme vaeltaneet niin monta kertaa. Ja sen grillin ohi, mistä joskus haimme ruokaa. Yhtäkkiä niitä muistoja pulpahteli mieleen aivan liikaa. Kävelin sen baarin ohi, jossa siemailimme Irish Coffeita vastarakastuneina joskus kauan sitten.

Yhtäkkiä musta tuntui siltä, kaikkien näiden muistojen keskellä, että mikään ei ole loppu. Kaikki on alussa. Aloin ihmetellä, miksi mä koko elämäni ajan olen aina ja joka hetkessä surrut sitä, että pian kaikki on ohi. Jos mulla on ollut paha olo, olen surrut sitä, että kaikki ihana on loppunut, eikä oloni koskaan enää voi olla hyvä. Jos mulla on hyvä olo, suren sitä, että pian se kuitenkin on ohi, ei se voi kauaa kestää.

Miten voin ajatella niin? Miksi luulen 22-vuotiaana, että elämäni on sinetöity ja paketissa muutaman paskan kokemuksen jälkeen? Miksi en voi nähdä kaikkia niitä mahdollisuuksia, kaikkia niitä aikoja, jotka ovat vielä edessä, kenties ihan nurkan takana?

Niin kauan kuin on elämää ja ystävyyttä ja kyky rakastaa, on toivoa.

Putoaminen

Kun jostakin luulee jo selvinneensä. Kovalla työllä ja tuskalla ja vaivalla, mutta selvinnyt kuitenkin. Päässyt yli. Kestänyt. Jaksanut. Voittanut.

Ja sitten ei olekaan.

Kun jokin jo arpeutuneeksi luultu haava revähtää äkkiä auki ja huutaa sitten tyhjyyttään ja kuolemallista kipuaan.

Miten sen kivun kanssa ikinä voi elää. Miten tästä ikinä jatkaa eteenpäin. Miten ottaa enää askeltakaan.

Tällä hetkellä en tiedä, jatkuuko tama blogi enää tästä.
Koska en kerta kaikkiaan tiedä, jatkuuko elämä enää.
Ehkä en vain enää jaksa.

Olen jaksanut jo aika pitkään. Liian pitkään.
Nyt tuntuu siltä, että enää en jaksa.
Hengenvetoakaan.

Tähdenlento

Eilen illalla kaikki maailman huolet taas jyräsivät mun yli. Tunsin taas, että olen niin tyhmä, niin aikaansaamaton, niin kelpaamaton mihinkään tai kellekään. Teki mieli vain käpertyä jonnekin peittojen alle ja jäädä sinne.

En tehnyt niin. Sen sijaan päätin lähteä lenkille. Olin niin vihainen itselleni. Mun oli kerta kaikkiaan pakko ruoskia itseni siihen. Vaikkei se niillä pakkaslukemilla kovin järjellistä ollut.

Kylmä ilma pisti henkitorveen, huulet ja posket jäätyivät patsaaksi, silmäripsetkin olivat jo sadan metrin jälkeen sellaiset jääpuikot, että ei eteensä nähnyt. Puhumattakaan siitä kylmyydestä, joka tunkeutui luihin ja ytimiin, vaikka kuinka koetin juosta sitä karkuun. Silti vain jatkoin. Ihan vain sen raivon vimmalla, miten paljon vihasinkaan itseäni ja elämäntilannettani sillä hetkellä. Juoksin 6 kilometriä. Puolivälissä itkin ihan vähän. Sitten sekin ärsytti, että en edes kunnollista itkua saanut purskautettua ilmoille. Pelkkiä muutamia jääpuikot ripsistä sulattavia kyyneliä vain.

Loppumatkasta näin tähdenlennon. Yläpuolella kaartui täydellinen, talvisen pakkasillan tähtitaivas. En missään vaiheessa tietoisesti katsonut ylös, mutta silti näin sen. Yhtäkkiä kiitävän taivaan poikki. Oli pakko hetkeksi pysähtyä ja jäädä tiirailemaan ihan kunnolla. Voi tietenkin olla, että kyse oli jostain omasta näköharhastani, mutta kyllä mä melko varma olen, että se oli oikea tähdenlento. Mikä on ihan uskomattoman siisti juttu, sillä mä en ainakaan muistaakseni ole koskaan ennen nähnyt tähdenlentoa. Joskus olen yrittänyt ties kuinka kauan tuijottaa tähtitaivasta, kun on sanottu olevan sellainen ilta, että niitä saattaisi näkyä, mutta mitään en ole koskaan havainnut. Ehkä olen ollut sokea tai jotain, mutta nyt sen sitten näin. Tulin järjettömän onnelliseksi.

Kaikkihan tietävät, että jos näkee tähdenlennon, saa toivoa. Toivoin ensimmäistä asiaa, joka mieleeni sattui juolahtamaan. Useimmiten, kun on tollasia tilanteita, joissa saa salaa toivoa, esim. kun puhaltaa synttärikakun kynttilät tai ripsi on pudonnut poskelle tai jotakin, mä toivon jotakin sellaista, mikä koskee mulle kaikkein rakkaimpia ihmisiä. Usein mun toiveet on myös olleet sillä tavalla abstrakteja, että jälkikäteen on ollut vaikea analysoida, toteutuiko se toive sitten vai ei. Nyt tunsin itseni kuin pieneksi lapseksi jälleen: toivoin sen kummemmin miettimättä ensimmäistä kertaa vuosiin ensimmäistä asiaa, mikä mieleen sattui juolahtamaan. Sellaista asiaa, mikä olisi tärkeää nimenomaan minulle, eikä koske ketään toista. Se on myös suhteellisen konkreettinen juttu, minkä toteutumisen tai toteutumattomuuden kyllä huomaa ja muistaa. Vaikka tunsin itseni hetken aikaa kauhean itsekkääksi paskaksi, kun toivoin vain itseäni ajatellen, niin tällä kertaa mun toive oli kyllä just sellainen, minkä toteutumiseen tarvittiin tähdenlentoa. Sellainen, että jos tähdenlennoilla tms. on mitään tekemistä toiveiden toteutumisen kanssa, niin nyt olis aika näyttää se. Ja vielä: Vaikka toivoin asiaa, jonka toteutuminen tuntuu aika epätodennäköiseltä, niin ei sen toteutuminen kuitenkaan olisi mielestäni liikaa pyydetty.

Lopuksi päivän positiivinen ajatus / loppukaneetti: Toivoa saa aina. Näkyi sitten tähdenlentoja tai ei.

Födelsedagfest

Huomasitteko, että olin yhden päivän kirjoittamatta?! Hahaa! Varmaan ehti tulla jo ikävä.

Eilen syötiin veljeni syntymäpäiväkakkua. Ei sen veljen, jonka mainitsin joku aika sitten, vaan myös toinen veljistäni on syntynyt tammikuun alussa. Oli ensimmäinen kerta tänä vuonna, ja ensimmäinen kerta piiitkään aikaan, kun sain hyvää, kunnollista, ihan perustäytekakkua. Sellaista, missä oli kermavaahtoa ja karkkeja päällä ja mansikkahilloa sisällä. Ah, se oli hyvää! Kaikki tuntuvat aina luulevan, että mä en suostu syömään muuta kuin suklaakuorrutteista ja suklaasisältöistä ja viimeisen päälle suklaalla vuorattua kakkua, mutta asia ei suinkaan ole niin. Tykkään tosi paljon myös ihan tavallisesta kermakakusta, jossa on mansikkahilloa sisällä, eikä hippustakaan suklaata. Ainut syy, miksi usein estyn juhlissa syömästä kermakakkua, on se, että valitettavan monien ihmisten mielestä banaani kuuluu kakkuun. Ja minähän en voi sietää banaania. Melkein kaikkea muuta voin syödä ja tykkäänkin, mutta jo pelkkä banaanin haju oksettaa.

Tänään on kummallisen paniikillinen olo. Jotenkin oon ihan varma, että kohta tapahtuu jotakin kamalaa. Tuntuu myös siltä, että jotakin pitäisi tehdä. Heti. Nyt. Äkkiä. Ihan kuin olisin unohtanut jotain tosi tärkeää. Jotakin, mitä pitäisi muistaa ja pystyä tekemään jo tänään, heti, mahdollisimman pian. En tiedä mistä se tunne johtuu, mutta mukavaa se ei ole. 

Toinen asia, mikä ei ole mukavaa, ja mikä nyt ei ole mitään erityisen tärkeääkään, mutta josta siitä huolimatta haluan avautua, on se, että olen nyt valitettavasti kirjatyhjiössä. En tiedä, sanooko se kellekään yhtään mitään. Mullekin se tila on aika harvinainen. Mutta kun se tulee, se on myös tosi ikävä. Se, että kaikki kirjat, mitkä viime aikoina olen lukenut ja mitä tällä hetkellä olen lukemassa, ovat tuntuneet ja tuntuvat väkisin tahkoamiselta. Mikään kirja ei sytytä. Mikään ei saa innostumaan. Edes kirjastossa käynti ei saa mieltä hekumalliseksi. Mun kohdalla se tuntuu jo aika huolestuttavalta. Lukuhalu on ihan maassa. Ehkä se joskus vielä palautuu. Kun joskus taas tulee sellainen kirja, jonka kanssa puhun samaa kieltä, joka on kuin minua varten tehty. 

Pahan kosketus

En tiedä, kuinka moni muu jakaa tämän tunteen. Siitä oli puhetta eilen luennollakin. Siitä, että ihminen saattaa viihteen parissa hakeutua jonkin sellaisen pariin, minkä ei oikeastaan voi sanoa olevan viihdyttävää. Se ei siis ole hauskaa eikä muutenkaan millään tavalla mukavaa tai rentouttavaa katseltavaa. Silti sen pariin hakeudutaan. Siihen saatetaan jopa jäädä koukkuun.

Puhun siis kauhuleffoista, tai kirjoista. Kauhugenrestä. Tai jostakin surullisesta: nyyhkyleffoista, elokuvista ja kirjoista, joissa tietää käyvän huonosti, ja jotka siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi haluaa katsoa tai lukea. Kerran toisensa jälkeen.

Itse en ole mikään vannoutunut kauhun fani, eikä mitkään perinteiset nyyhkyleffat saa mua itkemään. Itken vain leffoille, joissa joku eläin kuolee tms., enkä kyllä hakeudu sellaisten elokuvien pariin. Juuri siksi, että se ei ole sellaista pahaa oloa, jota haluaisin kokea. Se on sellaista, jota haluan viimeiseen asti välttää, sillä sitä on oikeassakin elämässä aivan tarpeeksi.

On kuitenkin yksi tähän tyyppiin lukeutuva asia, jonka pariin hakeudun kerta toisensa jälkeen uudelleen. Vaikka aina lukiessani / katsoessani ihmettelen, miksi tätä katson. Vaikka jokaisen luku / katselukerran jälkeen päätän, että enää ikinä en tällaista katso.

Kyseessä on ne sellaiset oikeasta elämästä ja ihmisistä kertovat dokumentit, joissa jotain kamalaa tapahtuu. Esimerkiksi sellainen TV-sarja, kuin "Toistaiseksi tuntemattomasta syystä". Siinä kerrotaan liikenneonnettomuuden uhreista. Vuosittain Suomessa kuolee tai vammautuu satoja ihmisiä liikenneonnettomuuksien seurauksena. Luemme ja kuulemme niistä päivittäin uutisista. Ainakaan itse en kiinnitä juurikaan huomiota sellaisiin uutisiin, ellei se koske jotakin tuttua tai jos onnettomuus on erityisen suuri, paljon kuolonuhreja vaatinut tai jollakin muulla tavalla erityisen traaginen. Tällaisissa tapauksissa uutisointikin on massiivisempaa. Muussa tapauksessa onnettomuus tulee vain todetuksi muutamalla arkipäiväisellä sanankäänteellä lehden sivun alanurkassa. Uhrit jäävät kasvottomiksi.

"Toistaiseksi tuntemattomasta syystä" -ohjelman jokaisessa jaksossa yhdelle liikenneonnettomuuden uhrille annetaan kasvot. Onnettomuus, sen seuraukset ja mahdolliset syyt käydään läpi ja uhrin omaiset tai onnettomuuteen jollakin tavalla osalliset kertovat, kuka oli kyseessä, millainen hän oli ja mitä oikeastaan tapahtui.

Olen katsonut monen monta jaksoa. Olen miettinyt, miksi niitä katson, mutta syytä en ole keksinyt. Siihen olen kyllä keksinyt montakin syytä, miksi minun ei pitäisi niitä katsoa. Järkytyn ihan liikaa joka kerta. Joka jakson jälkeen minusta tuntuu, kuin onnettomuus olisi jollakin tapaa koskettanut juuri minua, kuin juuri minä olisin menettänyt jonkun tai jotakin. Olo on käsittämättömän hirveä, ihan jo pelkästään sen ihmetyksen vuoksi, miksi tällaista pitää tapahtua. Miksi tämän piti päättyä näin, miksi kaikki ei voinut mennä jotenkin toisin?

Ja miksi minä olen saanut elää turvallista ja helppoa elämää, kun jossakin muualla joillekin tapahtuu tällaista?
Milloin jollekin minun läheiselleni tapahtuu jotakin tällaista? Jokaisen katsomani jakson jälkeen olen halunnut kieltää ketään läheistäni lähtemästä autolla yhtään mihinkään. Olen ollut järkyttynyt siitä, kuinka monen monesta automatkasta minä ja läheiseni olemme selvinneet ilman mitään konflikteja. Ja vielä kehdanneet pitää sitä itsestäänselvyytenä. Vaikka kaikki on sekunneista kiinni. Julmista ja järjettömistä sattumista, lyhyenlyhyestä hetkestä väärässä paikassa väärään aikaan. Pienistä asioista, joilla olisi ollut kaikki mahdollisuudet päättyä jotenkin toisin.

Sitten minulla on otsaa valittaa joka ikisestä pienestä asiasta elämässäni. Olen monta kertaa ollut sitä mieltä, että elämä kohtelee juuri minua todella epäreilusti.
Eilen katsoin jakson, jossa vain vuoden tai pari minua nuorempi tyttö halvaantui liikenneonnettomuudessa. Hän ei enää koskaan kävele. Hän kertoi olevansa onnellinen ja iloinen, koska on hengissä.
Samaan aikaan minä teen valtavan numeron ja kärsimysnäytelmän aiheesta "Jos en tänäkään vuonna saa kesätöitä".
Että tuota. Joo.

Kaiken pahan olon keskellä jokin vetää minua aina vain uudestaan katsomaan näitä dokumentteja, vaikka olen luvannut itselleni, että enää en sitä tee. Jokin pakottava tarve saada nähdä kasvottoman, arkisen uutisen taakse. Antaa uhrille kasvot ja elämä.

Mikä sitten on tällaisen ohjelman näyttämisen ja katsomisen lopullinen tarkoitus? Ravistella ihmisiä huomaamaan, mitä yhdentekevä uutisotsikko piti sisällään? Kuoria pois asennetta nimeltä "Jos et näe pahaa ympärilläsi, ei sitä silloin myöskään ole"? Muistuttaa, että se voisi olla kuka tahansa meistä, se voi minä tahansa päivänä olla kuka tahansa läheltäsi? Tuoda kiitollisuus siitä, että se ei vielä tällä kertaa ollut kukaan meistä? Tehdä selväksi, että "jokainen hetki voi olla viimeinen" ei ole pelkkä sanonta?

En tiedä. Minulle se ehkä lopulta kuitenkin tuo lohdullisen ajatuksen siitä, että elämässä voi tapahtua mitä tahansa. Ihan mitä tahansa. Jos pahaa, niin miksei hyvääkin.
Ja siksi elämää ei lopulta kannata ottaa liian vakavasti.

I Tammerfors

Vuoden ensimmäisestä Tampereen-reissusta selvitty. Nyt ei onneksi enää tarvi ravata siellä syksyn malliin, vaan seuraavan kerran meen joskus kuukauden päästä! Tai jotain.

Luento oli mielenkiintoinen ja luennoitsija mukava. Totesin tämän vain ihan siitä ilosta, että on niitä mukaviakin ihmisiä kaiken maailman idioottien seassa. Ja oikeasti kiinnostavia luentoja, vaikkei toi aine olekaan sellainen, jota haluaisin esim. pääaineenani opiskella.

Sain tänään ihan järjettömän allergiakohtauksen. Virallisesti oon allerginen pölylle, heinälle ja timoteille. Epävirallisesti olen todennut itselläni jonkinlaisen siideri(makeutusaine?)allergian. Tänään mitään niistä ei ollut lähettyvillä. Ei mitään, minkä olisi voinut kuvitella allergisoivan. Eikä mitään ennakkovaroitusta. Yhdessä sekunnissa silmistä purskahti vesivanat ja sen jälkeen ne vuotivat kuin mä olisin itkenyt valtoimenaan. Ja alkoi ihan järjetön aivastelu ja pärskintä ja nenän vuotaminen. Siis ei mikään tavanomainen, vaan katastrofaalinen. Jouduin juoksemaan ihmismassan läpi naistenvessaan niistämään ja niin edelleen, ja kaikki varmaan luuli, että mä itken, koska olen kokenut jonkun elämäni suurimman järkytyksen. Sen kerran, kun mä en oikeasti itkenyt. Ja ai niin, yksi asia, mistä en pidä Tampereen yliopistossa yhtään: siellä on ihan helvetisti liikaa porukkaa. En oo koskaan ennen tiedostanut, että Jyväskylä olis Tamperetta niin paljon pienempi kaupunki, mutta ainakin siellä yliopistolla sitä populaa on aivan liikaa mulle. 

No, se allerginen reaktio meni sitten lopulta ohi. Päättelin, että oon varmaan Tampereelle allerginen. Tai sit ihan vaan elämälle.

Löysin Facebookista tällasen ikivanhan "Oletko kokenut liikaa?" -testin. Haluan tehdä tän nyt täällä, koska en ikinä tehnyt tätä Facebookissa silloin, kun mut tähän merkittiin. Tehtävänannossa väitetään, että "Jos olet kokenut yli 70, olet kokenut liikaa." Kukin tehköön omat päätelmänsä minun tuloksestani ja tämän testin laadusta.

Oletko:

[1] Suudellut poikaa/miestä
[ ] Suudellut tyttöä/naista
[2] Käynyt huussissa
[ ] Ratsastanut kamelilla
[3] Harjannut kissaa
[ ] Ollut jälki-istunnossa
[4] Lyönyt kaveria
[5] Halannut naapuria
[6] Juonut samppanjaa
[ ] Heittänyt televisiota ikkunasta
[7] Yöpynyt hotellissa
[ ] Käynyt Amerikassa
[8] Puhdistanut wc-pönttöä
[9] Käynyt Puuhamaassa
[10] Polskutellut Serenassa
[11] Valehdellut äidilleni
[ ] Ollut musiikkivideossa
[12] omistanut syyliä
[13] Tanssinut napatanssia
[14] Varastanut
[ ] Kokeillut isäsi pitkiä kalsareita
[15] Valvonut koko yön
[ ] Rikkonut ikkunan
[16] Sanonut "rakastan sinua"
[17] Ollut rippileirillä
[18] Nukkunut villasukat jalassa
[19] Pissinyt yli 8 vuotiaana housuun
[20] Syönyt kuivattuja banaanilastuja
[21] Mokannut kotitalouden tunnilla
[ ] Tehnyt yli 80€ kännykkälaskun
[22] Leikannut koiran kynsiä
[23] Pessyt vauvan takapuolta
[24] Ollut päivän syömättä mitään
[ ] Ajanut traktorilla
[ ] Tilannut taksin
[25] Yrittänyt iskea itseäsi yli 7 vuotta vanhempaa ihmistä
[26] Pureskellut kynsiä
[27] Soittanut pilapuheluita
[ ] Ollut Ankkarockissa
[ ] Käyttänyt mikroshortseja
[28] Rikkonut lupaustasi
[29] Ollut moottoripyörän kyydissä
[30] Nukkunut samassa sängyssä samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa
[ ] Soittanut seksilinjalle
[ ] Haukkunut hoppareita
[31] Soittanut bassoa
[32] Kuullut kunnasta nimeltä Vesanto
[33] Uinut vaatteet päällä
[34] Kuunnellut klassista musiikkia
[ ] Ajanut pyörällä laiturilta järveen
[35] Röyhtäissyt ruokapöydässä
[ ] Koskenut sähkölankaan eli paimenpoikaan
[36] Nielaissut jääpalan
[ ] Tippunut ponin selästä
[ ] Haukkunut hevareita
[ ] Ollut vaahtobileissä
[37] Lähettänyt viestiä chattiin
[38] Soittanut väärään numeroon
[39] Oksentanut puskaan
[ ] Vilautellut julkisilla paikoilla
[40] Halannut julkkista
[41] Itkenyt ilman mitään syytä
[ ] Laskenut pulkalla katolta
[42] Nostanut lippua salkoon
[43] Ollut järjestämässä discoa
[ ] Saanut turpaan tuntemattomalta
[44] Matkustanut peräkontissa
[45] Siivonnut lattialta oksennusta
[46] Kävellyt yli 10cm koroilla
[47] Karannut kotoa
[ ] Tilannut Mix-lehteä
[48] Saanut 4 kokeesta
[49] Käynyt eduskuntatalossa
[ ] Vastannut seuranhakuilmoitukseen
[50] Nähnyt kaupassa julkkista
[51] Pelännyt hämähäkkejä
[52] Ihaillut gootteja
[53] Hävennyt kilojasi
[54] Ollut puolukassa
[55] Rakastunut
[56] Poistanut punkkia
[57] Pitänyt stringejä
[58] Nolannut itsesi ihastuksesi edessä
[59] Laulanut kun olet ollut kävelyllä ja kuvitellut ettei kukaan kuule...
[ ] Hypännyt 10 metristä pää edellä
[ ] Liftannut leikilläsi
[60] Kerännyt mansikoita
[ ] Ajanut mopolla päin seinää
[ ] Seisonut hevosen selässä
[61] Käynyt navetassa
[ ] Kokeillut vanhusten vaippoja
[62] Esittänyt Güntheria
[ ] Juonut pepsiä ja maitoa sekaisin
[63] Tuntenut mielisairasta
[64] Hypännyt benjihyppyä
[ ] Ollut yksin lentokoneessa
[65] Eksynyt kaupungille
[ ] Hävittänyt laukun Linnanmäellä
[66] Koulussa tiputtanut terveyssiteen lattialle
[67] Laulanut mikrofoniin
[68] Laittanut metalliesinettä mikroon tai muuta mitä sinne ei saisi laittaa
[69] Astunut lehmän paskaan
[70] Nielaissut purukumia
[ ] Ollut/vieraillut vankilassa
[71] Itkenyt itseäsi uneen
[72] Ajatellut itsemurhaa
[73] Tykännyt The Rasmuksesta
[74] Täyttänyt 14 vuotta
[ ] Seurustellut
[ ] Käyttänyt narubikineitä
[75] Laihduttanut
[ ] Keräillyt kaljapullojen korkkeja
[76] Juonut Hyla-maitoa
[ ] Fanittanut RAW:ta
[ ] Hengittänyt heliumia
[ ] Käyttänyt ripsentaivutinta
[ ] Koskettanut käärmettä
[78] Juonut venäläistä valkoviiniä
[79] Tehnyt heräteostosta
[80] Hävennyt tyttöystävääni/poikaystävääni/kaveriani

 

Vuosien takaa

Mulla on jotenkin outo olo.
Ehkä vähän siksi, että tänään oli kahden aika ison asian deadline-päivä. Olen tässä ihmetellyt, miksi nykyään tuntuu niin vaikealta saada mitään aikaiseksi ennen viimeistä iltaa. Aikaisemmin elämässäni olen aina tunnollisesti kursinut kaiken maailman essee-tehtävä-portfolio-harjoitus-esitelmä-oppimispäiväkirja-luentopäiväkirja-hullutukset kokoon hyvissä ajoin siltä varalta, jos juuri deadline-päivänä sattuisi joku onnettomuus.
Olisihan se nyt kamalaa, jos mä vaikka kuolisin yhtäkkiä, ja sen takia jäisi joku luentopäiväkirja palauttamatta. Olen minimoinut sen riskin.

Viime aikoina, tai no, tämän lukuvuoden aikana, olen jotenkin oudosti ruvennut nyhveröimään kaikkien opiskelujuttujen kanssa. Luentopäiväkirjat ynnä muut lätinät palautan just ja just viimeisenä päivänä, muutamaa tuntia ennen kuin palautuslaatikko sulkeutuu. Niin tapahtui tänäänkin. Ehkä siksi vatsaa väänsi pitkin päivää ja olin muutenkin omituisen huonovointinen.
Tai sitten oli joku muu syy.

Luin viime yönä sellaisen pitkänpitkän jutun, jonka olen kirjoittanut itse itsestäni. Asiahan on niin, että mä olen kirjoittanut muistiin lähes koko lukion kakkosvuoden. Olen kirjoittanut 200-sivuisen tarinan, joka sisältää lähinnä löpinää vanhojentansseista, koulusta ja kavereista. Pääosassa on eräs miespuolinen henkilö, joka kyllä tuskin mitenkään erityisesti nautti siitä pääroolistaan. Oon aika vakuuttunut, että se käsikirjoitus pitäisi filmata.
No ei.

Mutta oli se jotenkin karmiva kokemus. Lukea se tarina.
Kun kerroin siitä tänään yhdelle ystävälleni, ja kerroin myös, että lukukokemus tuntui ja tuntuu edelleen jotenkin tosi rankalta, niin ensimmäinen kysymys oli: "Miksi sä luit sen?"
Niin, miksi? En tiedä. Yhtäkkiä vain pengoin sen jostakin koneen syövereistä, ikivanhan tekstin, ei enää hatarintakaan muistikuvaa, mitkä tarkoitusperät mulla sillä hetkellä oli. Kun olin aloittanut lukemisen, en pystynyt lopettamaan.

Sukelsin täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevaan itseeni. Maailmaan, joka oli ihan toinen, kuin se nyt on. Itseeni, jota en olisi tunnistanut itsekseni, ellen olisi tiennyt, että minä se todella olin, joka tämän aikanaan kirjoitti. Se siinä oli karmivaa: Avata portti, jonka jo on sulkenut takanaan. Kääntyä katsomaan taakse päin, niitä kauan sitten koettuja tunteita, ajatuksia, tekoja ja tapahtumia. Niitä, jotka luuli säilyttäneensä jossakin itsessään, kantavansa mukanaan.  

Mutta enhän se voinut olla minä. Se ihminen, jolle ei ollut tapahtunut vielä mitään siitä, mitä viiden vuoden aikana on ehtinyt tapahtua. Se ihminen, jolla ei ollut harmainta aavistusta siitä, missä hän voisi viiden vuoden kuluttua olla. Sille ihmiselle ei ollut sitä viiden vuoden päässä olevaa itseä.

Voiko se ihminen siis olla minä? Mehän olemme kaksi eri ihmistä. Kahdessa eri elämässä.
Mitä jos viiden vuoden kuluttua olen silloisellekin itselleni yhtä hauras kuva?
Toisaalta karmiva, toisaalta niin lohdullinen ajatus.

Ja toinen heti perään: Onko mitään, mikä todistaisi, että se menneisyys on ollut?
Omat muistoni. Muistan kyllä ne hetket, jotka luin, muistan myös sen, että olen ne kirjoittanut. Pystyin tekstin avulla tuntemaan, kokemaan ja aistimaan uudelleen jokaisen hetken sen menneisyyden itseni kanssa. Ja silti: jos en ole se sama ihminen, kenen ne muistot sitten ovat? Kuka voi sanoa, mitä tapahtui todella?
Veikkaanpa, että jos se teksti annettaisiin vaikka tuon mainitsemani miespuolisen henkilön luettavaksi, versio olisi aivan toinen.

Se kirjoitettu teksti. Se on sinänsä autenttinen, että olen kirjoittanut sitä kiinni hetkessä. Olen kirjoittanut sen välittömästi tapahtumien jälkeen, joten mitään aivan kamalia muistivirheitä ei ole voinut syntyä. Mutta sellaisenakin se on vain oman, silloisen itseni kokemus. Olen luonut itselleni eräänlaisen tien menneeseen. Ajattelematta sitä silloin.

En osaa sanoa, mikä siinä tekstissä nyt oli niin ihmeellistä. Jotenkin sen lukeminen vain oli yllättävän rankkaa. Kuinka toisin ajatteleekaan nykyään, kuinka toisin kaikki on mennyt, kuin silloin osaisi ajatellakaan. Ja ennen kaikkea: kuinka raskasta onkaan elää oman itsensä kanssa elämänsä loppuun.  

Arjen onnellisuutta

Oon vaan niin iloinen monesta asiasta. Ja mun on pakko tulla kertomaan se, koska tätä tunnetta on päinvastaisina hetkinä niin vaikea muistaa. Ja mahdotonta uskoa, että tällanen olo vois enää koskaan olla.

Olen huomannut, että kirjoittamisen tarve iskee mulle usein silloin, kun pitää purkaa ahdistusta johonkin. Harvemmin tulee halu kirjoittaa silloin, kun on normaali tai hyvä olo. Siksi haluan kirjoittaa tämän iloisen olon ylös tänne nyt, kun se vielä on päällä, niin että muistan itsekin, että on niitä tällaisiakin päiviä toisinaan.

Olen iloinen siitä, että maassa on lunta. Kuten sanottu, en ole kaamosamasennusihminen, eikä mulla ole mitään syksyn pimeitä iltoja vastaan. Joskus marraskuussa ne ei haittaa mua. Mutta kyllä se alko painaa ennestäänkin vähän murtunutta mieltä vielä monta astetta alemmas, kun se säkkipimeys, sade, loska ja kaikin puolin paska keli jatkui yli joulun ja uudenvuoden. Nyt mieli on monin verroin valoisampi jo ihan siitä näkymästä, kun maa on valkea ja iltaisin saattaa lenkillä käydessä jopa nähdä eteensä, eikä tarvi ihan sokkona hortoilla pimeydessä, jonka läpi edes otsalampun valo ei kanna.

Olen iloinen siitä, että ilma on raikas, mutta ei tarvi kuitenkaan ihan naama jäässä tarpoa kaduilla eteenpäin. Kun pistää lämpimästi päälle, tarkenee, eikä tarvi kauhulla odottaa oven avaamista ja uuteen jääkauteen astumista.

Olen iloinen siitä, että mulla on maailman ihanimman värinen, sininen takki, joka lämmittää. Äsken yliopistolla tuli vastaan mies, jolla oli täsmälleen samanvärinen takki. Jotenkin myös siitä tuli hyvä mieli. Se mieskin katsoi mua ihan kuin me oltaisiin hengenheimolaisia. Tai sitten se katsoi mua takaisin vain siksi, että mä tuijotin sitä sen takkia. Hällä väliä.

Olen iloinen siitä, että mulla on farkut, jotka ei ole yhtään liian löysät, mutta jotka silti ei purista eikä kiristä mistään. Se on harvinaista.

Olen iloinen siitä, että olen saanut tehtyä kaikki ne hommat, jotka on pitänytkin tehdä. Mulla ei ole mitään syytä ruoskia itseäni laiskuudesta ja aikaansaamattomuudesta. Tosin nyt oon kirjoittamassa tätä juttua, vaikka mun pitäisi tehdä tylsää opiskelujuttua, mutta ei se mitään. Aloitan ihan kohta.

Olen iloinen siitä, että pystyn olemaan iloinen kaiken synkkyyden jälkeen ja kaikesta huolimatta. Ehkä musta sittenkin vielä joskus tulee ihan kelpo ihminen, joka pysyy jaloillaan ja kokee itsensä vahvaksi ja hyväksi omana itsenään.

Hymyä!

Kaikkien näiden lukuisien angstipäivitysten jälkeen päätin tulla raportoimaan, että tänään on parempi päivä! Todella.

Heti aamusta katselin ennen yliopistolle lähtöä Ismo Leikolaa taas Youtubesta ja päätin, että elämä muuttuu paremmaksi.

Sit vielä ennen yliopistolle lähtöä tiskasin ihan turbovauhdilla kaikki tiskipöydälle kertyneet lautaset ja haarukat ja veitset ja purkit ja kattilat ja kahvikupit ja lasit. Ja joo, tämä on poikkeustilanne: kaikkihan tietävät, että mä tiskaan aina kaiken heti, kun vain olen jotakin käyttänyt. Koskaan ennen ei ole moista tiskivuorta päässyt kertymään. Hyvä kun enää viime viikolla loppuviikosta pystyi hellan ääressä mitään tekemään.

Syy oli yksinkertaisesti se, että olin viime viikolla niin alakuloinen kaiken takia. Se taas johti siihen, että ekaa kertaa elämässäni mieleeni juolahti ajatus, että "miksi mä tiskaisin, kun yhtä hyvin voin ottaa kaapista vaan uusia puhtaita astioita". Yleensä tykkään tiskaamisesta, tai jos nyt en varsinaisesti siitä nauti, niin ainakin se on mun mielestä ehdottomasti ykkösenä, jos siivoustöitä aletaan listata mukavuusjärjestykseen.  Viime viikolla olin niin ärtynyt, että ajattelin vaan, että "mitä sitä aina tiskiharja kädessä heilumaan, pah."

No niin, tänä aamuna siis nautiskelin lautasten ja kattiloiden ynnä muiden jynssäämisestä ja tiskiaineen tuoksun ympäröimänä olemisesta oikein olan takaa, kunnes tiskipöytä kiilsi puhtauttaan ja tyhjyyttään.

Sitten sain tekstarin ystävältä, jonka oon nähnyt viimeksi ennen joulua. Jeejee! Hyvät kahvittelut on taas tiedossa.

Ja sitten, sitten uskalsin soittaa yhden kuumottavan puhelun, josta oon ollut kertakaikkisen paniikissa suurin piirtein koko tähänastisen elämäni. Tai ainakin jo aika kauan. Ja ihme ja kumma, siellä puhelimen toisessa päässä oltiin mua kohtaan ihan ystävällisiä ja mukavia. Se siitä marmatuksesta, ettei ihmisiltä koskaan mitään ystävällistä vastausta saa ja niin edelleen. Tänään ainakin sai. Peukku!

Ja sitten näin sattumalta ystävän, jota oon pitkään kaivannut ja ikävöinyt. Voi että tulin onnelliseksi.

Nyt ruoskin itseni jatkamaan vielä jonkin matkaa yhtä tylsää opiskelutehtävää. Sen jälkeen meen kaupan kautta kotiin ja tänään on kyllä sellanen päivä, että sen eilen mainitsemani kahvin lisäksi ostan itselleni jäätelöä.

Mitä kukaan ei tiedä.

Otan nyt puheeksi ihan vain tämänpäiväisen ihmetyksenaiheeni. Ei mitään suurta ja ihmeellistä, vaan ihan vain yksi juttu, mitä olen tänään miettinyt.

Facebookissa on jo jonkun aikaa taas kiertänyt uusi juttu. Ennen kirjoitettiin aina muistiinpanoja, joihin merkittiin kavereita ja sillä tavoin "haastettiin" kaveri vastaamaan niihin saman muistiinpanon kysymyksiin. Sitten on ollut näitä "Kopioi tämä statukseesi, jos sinulla on äiti / isä / veli / koira / mummo / kummi / kaima / kaveri / sukulainen / tuttu / joku jota et vaihtaisi mihinkään" tms. Ja on ollut kaikennäköistä.

Uusin juttu on kuitenkin nyt se, että annetaan kavereille joku numero, esim. numero 8. Sen jälkeen kaverin pitää kertoa itsestään statuspäivityksessään 8 asiaa, joita kukaan ei tiedä tai jotka vain harva tietää. 

Sinänsä ihan mielenkiintoinen idea, mutta kyllä musta tuntuu, että käytännön toteutus saattaa vähän ontua. Esim. taas tänään etusivulleni pomppasi päivitys, jossa käskyn mukaan oli lueteltu juuri 8 asiaa itsestä. Totesin, että olen tämän ihmisen kaverin kaveri, eli en edes mikään läheinen ystävä, ja silti tuossa 8 asian listassa oli yksi asia, jota en olisi kyseisestä henkilöstä vielä tiennyt. Kaikkein hauskinta oli, että ne seitsemän muuta asiaa hän on kyllä kertonut ihan itse itsestään Facebookissa useamman kerran ennenkin, mikä oli syy siihen, miksi minäkin ne jutut tiesin.Listan perään tyyppi oli kirjoittanut, että "näitä olisi helposti tullut vielä paljon lisääkin". Mun reaktio oli: ???

Koska itse tykkään osallistua tuollaisiin juttuihin, musta on ollut hauskaa tehdä niitä muistiinpanoja yms.,  niin olen monta kertaa miettinyt, pitäisikö mun tykätä / kommentoida jotain tällaisiin päivityksiin, jotta saisin itsekin jonkun numeron ja pääsisin kertomaan itsestäni asioita. En sitten kuitenkaan ole ryhtynyt siihen, koska kun olen tarkemmin pohtinut asiaa, en ole keksinyt oikein mitään, mitä sellaiseen listaan sitten laittaisin. En oikein keksi itsestäni sellaista asiaa, jota kukaan ei tietäisi. Tietysti vain harva on suhteellinen ja jokaiselle yksilöllinen käsite, mutta on vaikea keksiä sellaisiakaan asioita, joita vain harva minusta tietäisi, ainakaan sillä mittapuulla, mitä "vain harva" merkitsee minun mielestäni. Ja sitten, kun keksin asioita, joita kukaan ei tiedä musta tai joita vain harva tietää, niin eiväthän ne nyt helvetissä ole sellaisia asioita, jotka haluaisin jakaa Facebookissa. 

Päätin nyt kuitenkin väkisin koota tähän blogiin 8 asian listan, joita veikkaan, että vain harva tietää tai joita peräti kukaan muu kuin minä ei tiedä. Tässä se tulee, olkaa hyvä:

1. Kaapistani on nyt loppumassa kahvi. Pitää ostaa sitä huomenna lisää.

2. Huomasin eilen illalla, että lakanatkin voisi tässä kohta puoliin vaihtaa.

3. Olen pienestä asti tehnyt itseni kanssa kaikenlaisia sopimuksia, tyyliin "jos ehdin liikennevaloihin ennen kuin ne muuttuvat punaisiksi, se tentti menee tänään hyvin" tms. Pienenä jopa uskoin, että ne asiat voivat toteutua ja olla riippuvaisia jostain pienestä asiasta, jota mä teen. Nykyisin se on enää vain pinttynyt tapa.

4. Toinen lapsuudesta jäänyt tapa on, että saatan nukkuessani tai nukkumaan mennessäni pitää lakanasta kiinni, jos mulla on pelokas olo. Tämä juontaa juurensa siihen, että jos pienenä sain nukkua äidin vieressä, pidin aina äidin yöpaidasta kiinni iltaisin varmistaakseni, että äiti on siinä. 

5. Luen joka ilta iltarukouksen. Tämäkin on lapsuudesta jäänyt, pinttynyt tapa.

6. Mulle on aina ollut jotenkin hirmu vaikea käsittää, että kilo höyheniä ja kilo nauloja painavat saman verran.

7. Olen viime aikoina nähnyt tosi paljon kauheita painajaisia.

8. Olen päättänyt yhden tytön nimen ja yhden pojan nimen, jotka haluaisin antaa lasteni nimeksi. (Vaikka en tosiaan niitä lapsia edes halua...)

Lapset ja lapsenmieliset

Koska haluan nyt kirjoittaa jostakin iloisemmasta. Asiasta, tai siis oikeammin, ihmisistä, jotka ovat elämässäni tärkeitä.

Jota muuten tulee kerrottua liian harvoin. 

Kaikkihan tietävät, että mä en ole kovin lapsirakas ihminen. Oon varmaan sanonut aika monelle, että en ollenkaan välttämättä halua äidiksi, enkä myöskään halua työskennellä missään lapsiläheisellä alalla. (En nyt keksinyt tuohon parempaa termiä.) Siihen, miksi en halua äidiksi, on pitkä lista syitä. Yksi on, että en koe pitäväni lapsista. On tietysti paljon muita, tärkeämpiä syitä. Kuten se, että en pidä itsestäni, enkä halua tähän maailmaan ketään toista ihmisparkaa, joka joutuisi mun armoille.

No niin, se siitä. Ei mun siitä nyt ollut tarkoitus puhua. Joillekin ihmisille on myös tullut yllätyksenä, kun sanon, että en välttämättä halua lapsia. Olen itse yllättynyt siitä, kun jotkut on sanoneet, että ne on ihan oikeasti luulleet, että mä nimenomaan haluan äidiksi. Että mä oon just sellanen ihminen, jonka vois kuvitella tulevan hyvin toimeen lasten kanssa. Mihin lienee heidän ajatuksensa perustuneet.

Mulle kuitenkin on siunaantunut kolme veljenlasta, joiden kanssa olen saanut olla. Mulla on jo vähän yli kahdeksan vuoden ajan ollut suuri ilo ja kunnia olla täti. Ne kolme lasta ovat poikkeuksellisia, niiltä olen saanut tässä elämässä valtavan paljon. Ehkä se on just se, että olen täti: niin läheinen, että ne uskotaan mun hoitoon ja olen saanut olla niiden kanssa aina paljon. Kuitenkaan en niin läheinen, että mulla olisi niistä hirveä vastuu ja huoli joka hetki.

Kuten oon varmaan jo blogissakin tarpeeksi hokenut, en useinkaan koe oikein osaavani olla ihmisten kanssa. Koko elämäni ajan olen enemmän tai vähemmän tuntenut tuskaa siitä, että ihmissuheet ja ihmisten kanssa oleminen, sellainen, minkä pitäis kai kuulua ihan normaaliin elämään, on mulle niin usein niin vaikeaa. En oikein koe kuuluvani tähän maailmaan.

Lasten kanssa se on kuitenkin ihan eri juttu. Olin suorastaan järkyttynyt tehdessäni viime kesänä yhtäkkiä oikein tietoisen huomion: kun olen mun veljien lasten kanssa, olen siellä missä pitääkin. Olen siellä, missä mua tarvitaan, missä haluan olla ja missä musta pidetään sellaisena kuin olen. Nimenomaan se, että ei tarvitse olla mitään muuta kuin minä itse. Huomasin, miten suorastaan pelastauduin jostakin aikuisten kahvipöytäkeskustelusta lasten sekaan ja huomasin, millainen helpotus se oli: Muumi-DVD pyörimään ja sitten ei tarvi olla yhtään mitään muuta kuin se mitä olen. Ei tarvitse ylläpitää kohteliasta keskustelua, ei tarvitse vastata oletetuilla vastauksilla niihin kysymyksiin, joita aikuisten maailmassa on kohteliasta ja pakko kysyä, ei tarvi olla yhtään mitään. Muuta kuin olla läsnä. Olla kiinnostunut siitä, mitä ne lapset tekee ja sanoo, mennä niiden tasolle ja koettaa olla herkkänä huomaamaan se, mikä niille on tärkeää.

Ja se, miten avointa ja suoraa palautetta sitä saakaan. "Mä haluan, että sä luet mulle iltasadun." "Kiva, että sä tulit meidän kanssa tänne!" "Mä tykkään susta tosi paljon."

Tietysti tulee toisenlaistakin, ja ihan yhtä suoraa palautetta, ja molemminpuolisia hermojen menetyksiä aina toisinaan. Mutta silti. Se ei lakkaa ihmetyttämästä mua, että kuinka joku voikin pitää musta. Ihan vain tällaisena. Kerta toisensa jälkeen sen kuuleminen on yhtä suuri ja hämmästyttävä kokemus.

Sisälmykset repeää.

Toissa yönä kehuin Facebookissa, miten pienissä asioissa ilo ja onni piilevätkään.
Ja ihan tottahan se on. 
Mutta valitettavan totta on myös se, että samoin aika pienissä ja maailmanjärjestyksen kannalta suht mitättömissä asioissa piilee se suuri vitutuskin.

Teki mieli tehdä Facebook-päivitys aiheesta, ihan vain siksi, koska en halua vaikuttaa sielläkään mitenkään yltiöpositiiviselta ja iloiselta ja aina onnelliselta tyypiltä - olenhan niin kaukana sellaisesta kuin mahdollista. Useimmiten mun ei vaan tee mieli avautua Facebookissa silloin, kun vituttaa. Etsin muita kanavia. Nyt olisi tehnyt mieli tehdä niin ihan vain vastapooliksi edelliselle päivitykselle. Mutta en sitten tehnyt. Mikä varmasti oli ihan hyvä päätös. Sen sijaan tulin avautumaan tänne. Mikä ei välttämättä ollut yhtä hyvä päätös. Mutta päätös joka tapauksessa.

Tänään tuli taas jonkinlainen repeäminen. Tuntui, kuin sisuskaluissani jotakin olisi revennyt. Sanon "taas", koska mulla on ollut sellainen tunne ennenkin. Edellisestä kerrasta on jonkin aikaa. En muista, milloin se viimeksi tapahtui. En oikein halua ajatella sellaisia asioita, ellei ole aivan pakko. Tämä ei ole sitä jossakin blogimerkinnässäni raportoimaani paniikkiahdistusta, vaan ihan vain väsymystä. Elämäntilanteeseen ja elämään ja ihmisiin ja omaan itseen. Silkkaa väsymystä ja sen vuoksi puhdasta vitutusta.

Niin ja ne pienet asiat? No, esim. sellainen juttu, mitä olen ihmetellyt jo pitkään: minä yritän hoitaa omia asioitani edes jollakin tavalla kuntoon, vaikka vieraiden ihmisten lähestyminen edes sähköpostitse ja jonkin asian kysyminen on mulle todella vaikeaa ja ahdistusta tuottavaa, enkä oikein koe osaavani. Yritän kuitenkin parhaani mukaan, koska pakko on. Yritän parhaani mukaan olla kohtelias ja muotoilla viestini ystävällisesti ja toivon yli kaiken, että saisin edes jonkunlaisen vastauksen johonkin, että saisin edes jonkun asian järjestykseen.

Jos saan ystävällisen vastauksen johonkin kysymykseeni, tai jos saan ylipäätään vastauksen, niin se on valitettavasti poikkeus. 90 % tapauksista ihmiset, jotka mun käsityksen mukaan saavat palkkaa siitä, että esim. vastaavat näitä asioita koskeviin kysymyksiin, vastaavat tylysti, kylmästi ja ihan kuin minä olisin jotenkin suorastaan törkeä kun häiritsen heidän ylhäisyyttään lähettämällä sähköpostia.

Eikä se nyt sillä tavalla haittaa. Kyllä mä ymmärrän, että ihmiset nykymaailmassa ja työelämässä on aika ahtaalla, eikä ne välttämättä tarkoita pahaa, eikä ne ehkä tarkoita olla kylmiä, ehkä niillä on kiire ja ehkä ne ei itsekään oikein tiedä ja ehkä sitä ja ehkä tätä. Kyllähän sen ymmärtää, ihmisiähän me kaikki vain olemme. Mutta kun on kolme ja puoli vuotta elänyt epävarmuudessa ihan kaikesta ja kantanut koko ajan sitä kalvavaa tunnetta, että mitä jos en koskaan työllisty, mitä jos musta koskaan ei oo mihinkään jne. jne. jne. ja kun jo valmiiksi kokee vaikeaksi kaikenlaisen kommunikaation ihmisten kanssa, ja kun kuitenkin parhaansa mukaan yrittää ottaa ensin itse selvää ja yrittää suorittaa opintoja mahdollisimman hyvin ja yrittää ylipäätään kaikkensa niin kyllä se välillä vähän syö ihmistä. Varsinkaan, kun ei niitä tylyjä vastauksia tai vastaamattomuuksia tule vastaan vain yhtä tai muutamaa, vaan valtaosassa tilanteista, joina on pakko kysyä jotakin joltakin, tietää jo etukäteen, että ilkeä vastaus sieltä taas tulee. Vaikka kuinka itse yrittäisi olla kohtelias ja muotoilee sitä yhden kysymyksen viestiään puoli tuntia.

Tänään se sitten taas siis tuli. Mä en vaan jaksa. En jaksa hoitaa näitä asioita, en jaksa olla tässä jatkuvassa epävarmuuden suossa, missä kukaan ei tee elettäkään auttaakseen. En jaksa koko ajan yksin vastata joka ikisestä pienestä ja isosta asiasta. Olen juuri päässyt eroon murskaavasta ihmissuhteesta, enkä jaksa koko ajan yrittää olla vahva.

Enhän mä edes ole koskaan ollut mitenkään vahva ja itsenäinen. Olen helvetin heikko ja helvetin rikki ja helvetin väsynyt tähän. Ei ollut tänään ensimmäinen eikä varmasti myöskään viimeinen kerta, kun ajattelin haluavani lopettaa yliopiston. En jaksa tätä elämäntilannetta, en jaksa tätä elämää, en jaksa ihmisiä, en jaksa itseäni. Haluaisin olla joku toinen, jossain muualla.

Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.

Eilen tai toissa päivänä vasta iski mieleeni ensimmäinen pieni epäilys siitä, miksi tätä blogia kirjotan, kannattaako tätä kirjoittaa ja pitäisikö lopettaa tai tehdä jotakin muuta. Yllätyin siitä, että ensimmäinen epäilys tuli nyt vasta. Olisin odottanut sitä jo viimeistään viikko sitten.

Niin, miksi tätä blogia kirjoitan?
Vuosikaudet ihmettelin mielessäni, miksi yhä useammat ihmiset kirjoittavat kaikille täysin julkista blogia, jossa paljastavat ties mitä henkilökohtaisen elämänsä asioita. En nähnyt ainoatakaan syytä siihen, miksi kukaan haluaa sellaista tehdä. Varsinkaan, kun ei niihin blogeihin (ainakaan niihin, joita itse olen joskus käynyt katsomassa) ollenkaan välttämättä kukaan edes ikinä kommentoi mitään, tai jaa mitään "tykkäyksiä" tai muuta, mitä jossakin Facebookissa tai muussa sosiaalisessa mediassa on mahdollista saada. Blogin pitäminenhän on siis - tuon aiemman itseni ajatuksen mukaan - vähän niin kuin asettaisi itsensä näytille, vapaaehtoisesti kaiken maailman idioottien kyylättäväksi - ilman, että saa siitä mitään vastapalvelukseksi. Ei tykkäyksen tykkäystä, ei kommentteja. Pelkkää omaa, yksinäistä monologia ja kenties joku kauhea stalkkeri jossain näkymättömissä, joka koko ajan kiilto silmissä odottaa, mitä seuraavaksi kerrot itsestäsi.

Nyt olen itse siirtynyt näiden harkitsemattomien bloggaajien, itsensä näytteille panijoiden joukkoon. Miksi? En oikein tiedä. Syitä voi olla monia.
Ehkä olen säälittävä muodin uhri. En tietoisesti tykkää seurata muoteja, en koskaan ole esim. halunnut pitää mitään vaatetta / lukea mitään kirjaa / kuunnella mitään musiikkia tms. ainoastaan siitä syystä, että se on nyt cool, sitä tekee nyt kaikki. Mutta ehkä se tapahtuu tiedostamatta. Monesti olen huomannut, että alan tykätä jostakin tai alan haluta tehdä jotakin, ja sitten kun teen sitä, huomaan, että oikeastaan kaikki muutkin ympärilläni tekevät sitä, ovat tehneet jo jonkin aikaa. Olen siis sittenkin ollut muodin uhri. Tai, harvemmin, mutta joskus, on käynyt niin, että kaikki kaverit ovat puhuneet jonkun viikon ajan suu vaahdossa jostakin, sanotaan nyt vaikka ala-asteella Pokémoneista, joista minä en mitenkään suuremmalti ole kiinnostunut. Mutta annas olla, kun muutama viikko kuluu, niin eikö minustakin alkanut tuntua, että oikeastaanhan niitä Pokémon-kortteja olisi saatava ja joo, kyllä mäkin nyt alan katsella sitä ohjelmaa joka lauantai, ja oikeastaanhan mä olenkin tosi kiinnostunut näistä, ja oon muuten ollut aika kauan!
Ehkä tässä blogin kirjoittamisessa on käynyt vähän sama juttu. Että ensin olin ihan että "kuka hullu tollasta nyt tekee", mutta sitten, kun vähän katselee ympärilleen ja huomaa, että oikeastaan melkein kaikki paitsi minä tekee sitä, niin eikö jo ala mielessä kyteä sellainen ajatus, että taidanpa muuten minäkin aloittaa.
Mitään en myönnä, mutta saattaahan se olla vähän näinkin. Siis niin kuin piilotajuisesti.

Painavampi syy, se, minkä itselleni myönnän, on se, että kyllästyin Facebookiin.
Aikani tykkäsin kirjoitella kaikennäköisiä Facebook-päivityksiä. Oli kiva päästä kommunikoimaan sillä tavalla ihmisten kanssa kirjoittamalla, jossa koen usein onnistuvani paljon paremmin, kuin puhumalla kommunikoimisessa. Tykkäyksillä ja kommenteilla oli ihmeellinen voima. Facebookin päivittämiseen jäi vaarallisesti koukkuun ihan vain niiden takia. Kun oli tehnyt jonkun päivityksen, mikään ei ollut huumaavampi tunne kuin se pieni punainen ilmotuksen merkki vasemmassa yläkulmassa.
Eikä mikään ollut pahempaa kuin se, jos sitä ei tullut.
Jos sitä ei tullut vartin sisällä, parin tunnin sisällä, koko päivän aikana, koskaan.
Tai jos tuli jotain kaksi säälitykkäystä parilta kaverilta, viiden ilmoituksettoman tunnin jälkeen, ja lopulta koko päivitys piti käydä poistamassa, ihan silkasta häpeästä. Jäljellä tunne jonkintasoisesta epäonnistumisesta ihmisenä.

Kyllästyin siihen. Kyllästyin siihen täydelliseen koukuttumiseen: siihen mitä ihmeellisimmistä kimmokkeista lähtevään "tämän mä muotoilen statuspäivitykseksi" -oivallukseen, siihen hitonmoiseen ja loputtomaan "miten mä sen nyt teen" -tuskailuun ja lopulta siihen, että kirjaudun Facebookiin vain katsoakseni, onko sitä punaista ilmoitusmerkkiä ja heti perään kirjadun sieltä ulos vain, jotta voisin kirjautua uudelleen katsomaan, olisiko se ilmoitus nyt jo ilmaantunut sinne.

Puhumattakaan siitä erílaisten tuskailujen tulvasta, jos ilmoituksia tuli liian vähän tai ei yhtään tai mitä milloinkin. Maailmassa ei ole sellaista asiaa, josta minä en saisi kriisiä kehitetyksi.

Ongelma oli siis siinä, että minulla on tarve kirjoittaa, mutta kyllästyin olemaan tuon Facebook-paineen alainen. Järjellä ajatellen tiesin, ettei pitäisi uhrata yhtään ajatusta niille tykkäyksille tai kommenteille tai niiden määrälle. Itsellenihän minä niitä kirjoitan. Eikä ainakaan pitäisi antaa oman ihmisarvon millään asteella määrittyä sen mukaan, kuinka paljon saa tykkäyksiä Facebookissa. Eihän jollain Facebookilla ole yhtään mitään merkitystä. Eikä ainakaan pitäisi koskaan verrata itseään ja muita: Jos minä saan hätinä 20 tykkäystä siitä, että kerron juosseeni maratonin, ja samaan aikaan joku toinen kirjoittaa käyneensä puolen kilsan lenkillä ja tykkäyksiä tulee minuutissa 63, niin ei se millään tavalla määritä minun tai suoritukseni arvoa. 

Ilmeisesti tuo asia ei kuitenkaan avautunut minulle järkipuheella, sillä lopulta päätin ruveta irrottautumaan siitä Facebookin luomasta kurimuksesta. Päätin, että tarvitsen jonkun foorumin, jonne voin kirjoittaa kaikesta siitä, mistä haluan, ilman että minun tarvitsee miettiä, onko teksti tykättävää ja tuleeko tykkäyksiä tai kommentteja kaksi tai sata tai ei yhtään. Halusin kirjoittaa, ja halusin kirjoittaa myös jollekin muulle kuin itselleni (päiväkirjoja on kertynyt jo pitkä hyllyrivi). Ehkä halusin ja haluan myös harjoitella julkista kirjoittamista: olen aina ollut arka näyttämään mitään kirjoittamiani tekstejä kenellekään. Silti aina lähes kaikessa kirjoittamassani piilee halu jakaa se muiden kanssa.

Luonteva ratkaisu oli siis blogi. Voin kirjoittaa kaikenlaista, mitä mielessäni liikkuu, eikä minun tarvitse kantaa huolta siitä, tuleeko tykkäyksiä ja kommentteja. Voin kirjoittaa ajatuksia, joita en Facebookissa kirjoittaisi, sillä tiedän, että tämä teksti ei näy kaikille niille, joille se Facebookissa näkyisi. Veikkaan, että tällä blogilla on, ainakin toistaiseksi, hyvin, hyvin vähän lukijoita. Kun iskee kammo siitä, että en kehtaa tai voi tai pysty kirjoittaa jotakin ja pitikö tämäkin nyt kirjoittaa tänne, voin lohduttautua sillä, että eihän tätä kukaan lue. Kuitenkin saan harjoitella ilmaisutapaa, joka sallii sen, että tämä on ihan kenen tahansa luettavissa. Ei minkään rajatun Facebook-kaverilistan, vaan periaatteellisesti ihan kenen tahansa. 

Olen huomannut, että blogin kirjoittaminen on nimenomaan itselle kirjoittamista. Siinä ei niinkään anna toisille, ole toisten nähtävillä, kuten alun skenaariossani, vaan siinä nimenomaan saa itse sen, mitä haluaa. Saa valikoida sen, mitä kertoo ja mitä kenties jättää kertomatta. Saa näyttää itsestä kuvitellulle lukijalle sen, minkä itse kokee tärkeäksi. Saa nauttia siitä ajatuksesta, että kenties joku lukee tätä, ja ehkä se joku saa lukukokemuksesta itselleen jotakin. Jonkin ajatuksen, jonkin palasen, joka loksauttaa jotakin kohdilleen. Saa kenties antaa jollekin toiselle jotakin, mutta ylivoimaisesti eniten blogia kirjoittaessa saa itse itselleen jotakin. Kaikkea tätä. 

 

Something that made me smile

Etsin eilen koko päivän jotakin, mikä parantaisi oloani edes hiukan. Illalla luulin etsintöjen päättyvän tuloksettomina, kunnes. Lopulta. Viimeinkin. Ja jäljelle jäi vain ihmetys siitä, miksen aiemmin keksinyt TÄTÄ.

Jotakin, mikä vastustamattomasti saa suupielet nousemaan ylöspäin. Jotakin, mikä tuo sisälleni lämpimän tunteen, vaikka mikä olisi. Arvaatteko mitä se on?
Ette?

Ismo Leikola. Niin ihana mies, niin nerokas, mutta niin sympaattinen. Sellainen tyyppi, jonka kanssa haluaisin jutella. On kuulkaa aika harvassa sellaiset tyypit, joista minulle tulee intuitiivisesti sellainen olo.

En oo koskaan pahemmin perustanut mistään sellaisista kysymyksistä kuin "Jos voisit mennä naimisiin jonkun julkkiksen kanssa, kuka se ois?" Tuntuu, että jotkut pystyvät laatimaan kilometrin mittaisen listan vastaukseksi siihen kysymykseen. Minä en ole oikein koskaan pystynyt onkimaan mieleeni edes yhtä läheskään kelvollista vastausta. Mieleen on vain ajelehtinut ihmetys siitä, kuka hullu nyt jonkun julkkiksen kanssa naimisiin haluais. Eihän niitä edes tunne. Mistä sitä tietää, minkälainen sekopää se tyyppi sitten todellisuudessa olis.
Eikä sitä tiedäkään.
Mut jos mun nyt pitäis valita joku julkkis, jonka kanssa mennä naimisiin, niin kyllä Ismo Leikola olis aika vahvoilla.

Muistan, kuinka joskus pari vuotta sitten näin ensimmäisen kerran joitakin Ismo Leikolan juttuja Youtubesta. Aluksi koko tyyppi ärsytti mua. Ajattelin, että kyllä arkielämässä on jo muutenkin ihan tarpeeks tollasia epäselkeitä mutisijoita, miksi kukaan haluais kuunnella sellasta tuntien ajan jossain stand up -keikalla. En muutenkaan ollut koskaan oikein välittänyt stand up -komiikasta. Sen vähän mitä olin siihen tutustunut, koko skenen idea oli aina tuntunut mielestäni jotenkin teennäiseltä ja suorastaan vaivaannuttavalta.

Sitten näin lisää Ismo Leikola -pätkiä. Ja lisää. Ja lisää. Muistan, kuinka ensimmäisen kerran nauroin katketakseni, niin paljon, että en ollut henkeä saada. Sen jälkeen aloin aina toisinaan googletella Ismo Leikolaa silloin, kun mulla oli ahdistunut olo.

Olen yrittänyt pikkuhiljaa tutustua muihinkin stand up-koomikkoihin sillä ajatuksella, että jospa ne muutkin avautuis, kun niitä sietäis alkuhankaluuksien yli. Mutta ei. Ei kukaan muu mua sillä tavalla sytytä. Ismo Leikola is the only one.

Eilen tein sellasen löydön, että sillähän on kotisivutkin. Ja siellä on keikkakalenteri. Ja DVD:itä myynnissä. Ja paitoja. Katsoin Youtubesta sellasen ostos-TV-videon ja päätin, että haluan haluan haluan tollasen Ismo-paidan!!!

Eli, nyt kaikki joka tätä lukevat, tietävät, että jos mua haluaa ilahduttaa, niin viekää mut Ismo Leikolan keikalle tai ostakaa mulle sellanen paita. Olisin ihan ekstaasissa.

Murskana.

Niin se tuli tämän vuoden ensimmäinen paniikkiahdistuskin käytyä läpi. Pitkällepä päästiin tätä vuotta. Jäljellä enää vain pelko siitä, että tällaistako se nyt sitten tulee olemaan tästä eteenpäin. Muuttuuko mikään enää koskaan paremmaksi? En halua edes katsoa sitä synkkyyttä, minkälaisena vastauksen näen.

Ja keksin tähän nyt termin "paniikkiahdistus", koska haluaisin käyttää sanaa "paniikkikohtaus", mutta se on kuitenkin tässä yhteydessä kai väärä. Syyt ovat kuitenkin: A) Iänikuinen minusta-ei-ole-eikä-tule-koskaan-olemaan-mihinkään-tunne, joka pitää otteessaan pelottavan voimallisesti B) Ajatus siitä, että en oikein kuulu mihinkään, en ainakaan tähän maailmaan enkä normaalien ihmisten joukkoon C) Tunne siitä, että ei ole (enää) ketään, joka voisi auttaa tai ymmärtää tai johon voisi millään tavalla edes yrittää tukeutua ja D) Eräs viehättävä miespuolinen henkilö, joka taas tänään muistutti minua ystävällisesti olemassaolostaan mm. sanoilla "Vittu sä olet hirveä ihminen" ja siihen perään ihan kunnon litania kaikkea muutakin, mitä nyt en halua tähän kirjoittaa. Tulos: rinnanpuristusta, hengenahdistusta, hallitsematonta itkua.

Huomenna vietetään loppiaista. Onko enää juhlaa, mikä voisi kuulostaa masentavammalta? Joulun lopettajaiset. Pari viikkoa oli sentään kynttilöitä pimeydessä, nyt nekin viedään pois.

Kerrotaan tähän lopuksi sentään se, että minä katsoin tänään jääkiekkoa!!! Ahdisti niin paljon, että oli pakko saada ajatukset johonkin muuhun. Se toimi, hetkeksi. Sanoin iskälle, että "mä katson jääkiekkoa niin harvoin, että oishan se nyt kohtuullista, että edes sillon sitten voitettaisiin, kun mä kerran sadassa vuodessa katson." Ja niin sitä sitten voitettiin! Mistä kylläkin tuli mieleen, että samoin Suomi voitti muutama vuosi sitten MM-kultaa, kun minä tulin viimeisiksi minuuteiksi lukemaan kirjaa sohvalle isän seuraksi. Heti kun istuin sohvalle, niin Suomi alkoi lätkiä maaleja ja huuto siellä telkkarissa yltyi niin kovaksi, että pakko oli nostaa katse kirjasta loppupelin ajaksi. Meillä oli oikein hieno isä-tytär-hetki Ruotsin maalivahdin huonoudelle naureskellessa. Että kyllä me mun isän kanssa hyvin osataan hoitaa homma kotisohvalta. 

Kookoksen tuoksuinen aamu

Tällä hetkellä suoranaiset vitutus- ja angstikäyrät ovat niin korkealla, että ihan omaksi piristyksekseni päätin tehdä postauksen itselleni hyvää mieltä tuottavasta aiheesta, eli tuoksuista. 

Muistelin juuri tänä syksynä sitä, miten alun perin löysin tieni tuoksujen maailmaan, josta en sen koommin ole halunnut löytää pois. Paikannan tämän ajankohdan ala-asteen kuudennen luokan joululomaan, eli aikaan tasan kymmenen vuotta sitten. Kymmenen erilaisten tuoksujen vuotta siis on nyt takana. Eli on kai vähän aihettakin tehdä jonkinnäköinen kartoitus tuoksuhistoriaani.


Ensimmäinen itse tuoksun vuoksi valikoimani suihkugeeli oli juuri tuolloin kymmenen vuotta sitten jostain Citymarketista tai Prismasta ostettu "eksoottisten kukkien tuoksuinen" suihkugeeli. Pidin siitä silloin, mutta toista samanlaista purtiloa en koskaan tullut ostaneeksi. Vuosia myöhemmin yritin kaikin keinoin löytää sen saman suihkugeelin jostakin, tuloksetta. Muistan tuoksun edelleen kuin eilisen, ja tunnistaisin purkinkin, jos sen näkisin. Eipä ole kuitenkaan näkynyt.

Kun tuo eksoottisten kukkien tuoksu loppui, äiti toi minulle jostakin tuliaisiksi Sokokselta ostettua mustikan tuoksuista suihkugeeliä. Pidin siitäkin tuoksusta, mutta en niin paljoa, että olisin himoinnut sitä lisää, kun purtilo lopulta ammotti tyhjyyttään.

Kuudennen luokan keväällä sain 13-vuotislahjaksi ensimmäisen hajuveteni. Se oli merkkitapaus! Kyseessä oli kauan harkitsemani Celine Dion - eau de toilette, jonka pyysin veljeltäni ja hänen tyttöystävältään ihan vain suorasanaisesti tyyliin "Ostakaa tää mulle synttärilahjaks". Ja kappas ihmettä, sehän minulle sitten ostettiin. En osaa oikein kuvailla tuoksua, se oli aika neutraali, mutta ihan käsittämättömän hyvä, ainakin silloiseen makuuni. Suihkuttelin ja nuuskin sitä ihan hurmiossa ja soitin innoissani veljelleni, joka juuri silloin oli töissä ja vastaili vähän hermostuneesti ynähdellen vuolaisiin kiittelyihini, yrittäen sopivissa väleissä lopettaa puhelua, kun minä halusin vain jatkaa.

Vähän ennen seiskaluokan alkua ostin kesälomareissulta silloiseen nuorten tuoksusarjaan kuuluvan vartalosuihkeen, joka oli muistaakseni nimeltään "So... Desidrable" tai jotakin sellaista. Se oli juuri sellainen perus nuorten tyttöjen karkki / kukkaistuoksu, jollaisista pidin muutaman vuoden, mutta joita nykyään en kyllä käyttäisi, vaikka maksettaisiin. Myöhemmin sain joululahjaksi saman sarjan eau de toileten, jonka nuorin veljeni oli (äidin ohjeistamana) ostanut minulle joululahjaksi. Sitä tuoksua tuli siis käytettyä kyllästymiseen asti.

Seiskaluokan syksyn ajan käytin jotakin metsän tuoksuista suihkugeeliä, jonka äiti oli jostakin ostanut. Käytin sitä niin kauan, että kyllästyin siihen totaalisesti. Myös sen tuoksun muistan edelleen, enkä kyllä enää ikinä käyttäisi sitä.

Seiskaluokan syksyyn sijoittuu toinen tuoksuelämäni keskeinen virstanpylväs, nimittäin ELÄMÄNI ENSIMMÄINEN KÄYNTI THE BODY SHOPISSA. En ikinä unohda sitä räjähdysmäistä elämystä, kun veljeni ja hänen naisystävänsä veivät minut sisään Body Shopin ovesta. Siis ihka oikea kauppa, joka on täynnä pelkkiä tuoksuja, rasvoja, hajuvesiä, suihkugeelejä, kosteusvoiteita, saippuoita, tuoksuja tuoksun perään? Olin paratiisissa.

Ensimmäinen Body Shop -löytöni oli joku "Ocean" -alkuinen suihkutuotesarja, joka nimensä mukaisesti kantoi merellisen raikasta tuoksua. Sama teema on seurannut minua sen jälkeen kautta koko elämäni. Merellinen on minulle avainsana yhtä lailla tuoksuissa kuin sisustuksessakin.

Saman vuoden jouluna sain veljeltäni (tai todennäköisemmin hänen naisystävältään) lahjaksi niin ikään Body Shopista ostetun suihkugeelin, vartalosuihkeen ja huulivoiteen. Hurmioitumiseni tuon kaupan uumenissa oli siis mitä ilmeisimmin huomattu. Nämä tuotteet edustivat väriltään (kyllä, tuoksusta voi päätellä paljon sen mukaan, minkä värisessä purkissa se on) sellaista, mitä itse en ikinä olisi päätynyt ostamaan itselleni, eli vaaleanpunaista. Ne myös lupailivat jotain kukkaistuoksua, josta en ollut ihan varma. Kun sitten haistoin itse tuoksua, olin suorastaan järkyttynyt: se oli paras koko siihenastisten tuoksujeni historiassa! Niinpä käytin sitä sitten vuoden verran, eli niin kauan kuin sitä riitti. Lopulta muistin ottaa selvää, mihin sarjaan tuote kuului ja mistä sitä voisi saada lisää. Tuoksu oli nimeltään "Moon Flower" ja lähtöisin jossain aavikolla vain kerran kuussa kukkivasta kukasta. Nykyään sitäkään ei enää myydä, ainakaan tietääkseni.

Seiskaluokan keväällä sain äidiltä nimipäivälahjaksi jälleen himoitsemani eau de toileten, joka taas oli joku nuorille tytöille suunnattu kevätuutustuoksu, nimeltään "Love de Toi". Taas sellainen kukka / karkkituoksu, jota käytin sen kesän.

Syksyllä äitini, joka oli minun avustuksellani tutustunut tuoksujen maailmaan (kyllä, tämä oli asia, jonka opetin äidilleni, hän ei aikaisemmin ollut juuri välittänyt mistään hajuvesistä tms.) osti itselleen raikkaan tuoksuisen hajuveden, jota käytimme molemmat. Suihkugeelinä aloin tuolloin käyttää ihan perus Nivea Creme Softia, joka sen jälkeen on ollut vuosien ajan käytössä. Halpa suihkugeeli, puhdas, raikas ja hyvä tuoksu.

Kahdeksannen luokan keväällä ostin itselleni rippilahjarahoilla Garnier-kasvoveden, joka tuoksui käsittämättömän hyvältä. Myöhemmin, ja nykyäänkin, olen alkanut käyttää koko kasvojenhoitosarjaa ihan vain pelkän tuoksun takia. Kyllä. Garnier-ihonhoitosarja vihreässä purkissa... ja kaikki tietävät mistä on kyse.

Ysiluokalla sain päähäni, että haluan omenantuoksuisen suihkugeelin. Lopulta löysin ja ostin vihreän omenan tuoksua henkivän suihkugeelin, joka oli juuri sopivan pieni purkki: loppui heti, kun kyllästyin siihen. Sen jälkeen aloin suosia kaikkia urheilullisia tuoksuja, kaiken maailman Super Activ Rexonoita ja muita raikkaita ja urheiluhenkisiä suihkugeelejä, joilla puunasin itseni hikilenkkien jälkeen. Samaan kastiin kai menee Palmoliven merimineraaleja sisältävä suihkugeeli, jonka löysin lukion ensimmäisenä vuonna. Lukion ensimmäisen vuoden keväällä ostin viimeiseksi jääneen karkkituoksun, eli Snoopy-suihkugeelin, ihan vain siksi, että se oli Snoopy-tuote. Tiedän, en aina tarvitse kovin jämeriä perusteita ostoksilleni. Enkä sitten edes käyttänyt sitä loppuun.

Lukion toisen vuoden syksyllä löysin uutuustuotteen, Snoopy-eau de toileten, joka minun tietysti oli pakko saada. Sen nimi oli "Sweet dreams" ja se oli jännittävä tuoksu. En osaa kuvailla sitä mitenkään muuten, kuin että se oli tuoksu minun makuuni, vaikkei muistuttanutkaan yhtään mitään aiempaa kokeilemaani. Lopetin sen käytön joskus vanhojentanssien aikaan, sillä silloin se sai minut ainoastaan ikävöimään vanhojentanssiharjoituksia, joissa olin aina tuoksunut siltä ja joihin olisin kipeästi halunnut takaisin.

Viikkoa ennen vanhojentansseja kävin Body Shopissa huvikseni testaamassa kivan värisessä (sinisessä) purkissa ollutta vartalosuihketta. Se oli kohtalokas teko. Tuoksu oli uskomattoman hyvä, aioin jo ostaa sen, mutta päädyin sitten lähtemään kaupasta tyhjin käsin, sillä ajattelin, etten tarvitse sitä. Sarjan nimi oli "Aqua Lily" eli kyseessä oli lumpeentuoksu.

Heti illalla kotona iski sellainen hysteriakohtaus, jotka tulivat valitettavan tutuiksi niin vanhojentanssien kuin ylioppilasjuhlienkin aikaan. En uskalla ajatellakaan, millaisia paniikkeja vetelen sitten joskus, jos päädyn järjestelemään omia häitäni... No, kuitenkin. Illalla kotona olin yhtäkkiä täysin varma, että en voisi mennä vanhojentansseihin ilman sitä tuoksua. 

Yritin kaikin keinoin pyristellä eroon siitä tunteesta, sillä järjellä tiesin, että vanhojentansseissa merkitsi joku ihan muu kuin se, miltä silloin tuoksuisin. Minulla oli kyllä vaikka miten monta muuta tuoksuvaihtoehtoa, jotka olivat minulle mieluisia, enkä todellakaan mitenkään kipeästi tarvinnut enää uutta. Eikä minulla sitä paitsi ollut enää mahdollisuutta saadakaan koko tuoksua, sillä lähin Body Shop oli tunnin automatkan päässä, enkä enää ennen vanhojentansseja millään pääsisi sinne.

Tunne ei kuitenkaan helpottanut. Tuoksu oli saatava. Ikinä sitä ennen tai sen jälkeen en onneksi ole kokenut ihan sen lajin hulluuskohtausta.

Juttu päättyi lopulta sitten niin, että isäni, joka tuolloin oli viikon töissä Helsingissä, kävi hakemassa kyseisen suihkutuotesarjan minulle Vantaan Jumbon Body Shopista. Olin kirjoittanut sekä kaupan nimen että tuotesarjan nimen lapulle, jonka isä otti mukaansa. Parasta oli, että isälläni ei tuolloin ollut autoa käytössä, joten hän oli joutunut pyytämään jotain työkaveriaan kuskikseen. En vieläkään osaa muodostaa sitä mielikuvaa, kuinka isäni ja hänen kaverinsa ovat työpäivän jälkeen saapastelleet raksalta työhaalareissaan Body Shoppiin (jossa kumpikaan ei koskaan ennen ollut käynyt) ja poistuneet sieltä lumpeentuoksuinen tuotesarja mukanaan. Mutta niin vain kävi, sain kuin sainkin unelmieni tuoksun, jota sitten ilolla käytin vanhojentansseissa ja niiden jälkeen.

Seuraava tuoksuhulluus antoikin odottaa itseään kokonaista pari vuotta. Toisen yliopistovuoteni talvella Body Shoppiin rantautuivat uutuuksina suklaan tuoksuiset vartalo- ja huulivoiteet. Siihen astisen (tuoksu)elämäni ajan olin aina ollut vakaasti sitä mieltä, että suklaa tuoksuu kyllä hyvältä, mutta en minä halua suklaalta tuoksua. Suklaa sen enempää kuin muutkaan makeat tuoksut, vaniljat yms. eivät mielestäni sopineet kylpyhuoneeseen tai parfyymipulloihin.

Parin vuoden takaisen talven kylmyydessä sain kuitenkin uuden inspiraation testata suklaan tuoksua. Ja koska tarjolla oli kätevä, matkakokoinen suklaasuihkutuotteiden pakkaus suhteellisen halpaan hintaan, päädyin ostamaan sen. Jos en pitäisi tuoksusta pidemmän päälle, sitä ei jäisi mitään jättipulloa nurkkaan nököttämään.

Joksikin aikaa tulin hulluksi suklaan tuoksusta. Huomasin, että kun minulle tavanomainen, sairaalloinen suklaanhimo iski, entisen suklaalevyn oston sijasta alkoikin riittää suihkuun meneminen. Suihkun jälkeen ympärilläni leijui suorastaan pökerryttävä suklaahuuru. Ei tarvinnut kuin hetki impata itseään, niin tuntui siltä, kuin olisi mättänyt itsensä kunnon suklaaähkyyn.

Sitten sattui niin, että koiramme sairastui ja lopulta kuoli. Sen jälkeen kesti puoli vuotta, ennen kuin pystyin edes avaamaan suklaavartalovoidepullon korkkia.

Sen sijaan ostin itselleni 21-vuotislahjaksi uuden hajuveden, sen kevään uutuustuoksun nimeltä "Acqua de Gioia". Ostosta edelsi pari kuukautta, joina kävin keskimäärin kerran viikossa Sokoksella suihkuttelemassa tester-pulloa itseeni, kunnes sen pinta alkoi uhkaavasti laskea. Lopulta raaskin ostaa tuoksun itselleni syntymäpäivän kunniaksi - enkä ole joutunut katumaan sitä päätöstä.

Vähän ennen kolmannen yliopistovuoden alkua löysin laivalta hajuveden, jota olin aiemmalla laivareissulla testaillut ja jonka ostamatta jättämistä olin katunut katkerasti. Tuoksu oli siis pakko ostaa. Tuo hajuvesi ei kuitenkaan oikein ole juurtunut käyttöön.

Viime keväänä, 22-vuotissyntymäpäiväni kynnyksellä, jostakin iski ihan yhtäkkinen, yllättävän voimakas tarve hankkia uusi hajuvesi. Kyllä, olin käyttänyt kohta vuoden vanhaa Acqua di Gioiaa ahkerasti. Ei, en ollut kyllästynyt siihen. Mutta silti: uusi hajuvesi oli saatava. Kun ystäväni sanoi minulle, että "totta kai tarvitset uuden hajuveden", sain paremman omantunnon ja päädyin jälleen lahjomaan itseäni syntymäpäivänä, tällä kertaa Calvin Kleinin kesätuoksulla. Tuo tuoksu on tällä hetkellä edelleen ehdoton suosikkini.

Viime kesänä löysin Body Shopista jälleen kaksi uutta ihanaa tuoksua: manteli ja kookos. Elettiin aikaa, jona jo siedin suklaan tuoksua, mutta olin vähän kyllästynyt siihen. Testailin huvikseni Body Shopin uutuuksia ja löysin kaksi ennentuntematonta, ihanaa tuoksua, toisen käsivoiteena ja toisen vartalovoiteena. En osannut päättää kumman ostaisin ja kun en sitten oikein tarvinnut kumpaakaan, päädyin poistumaan kaupasta tyhjin käsin. Molemmat tuoksut jäivät kuitenkin kummittelemaan päähäni siinä määrin, että sen jälkeen vähintään kerran kuukaudessa lähdin Body Shoppiin ajatuksella "nyt minä sen ostan" ja poistuin sieltä päättämättömänä, pihinä ja tyhjin käsin.

Joulun alla sattui sellainen onnellinen tapaus, että opiskelukaverini antoi minulle joululahjaksi kookoksen tuoksuisen suihku- ja vartalovoiteen. Tuo ystäväni oli ilmeisesti kuunnellut päättymättömiä löpinöitäni tuoksuista ja suosikeistani niiden joukossa. Ongelma oli siis ratkaistu ja minun tuoksutyhjiöni jälleen täytetty. Tämän hetken suuria arjen ilojani ovat kookoksen tuoksuiset aamut ja välillä tietysti illatkin.



 

Opintojen kurimuksessa taas...

Nyt on kyllä aivan pakko kirjoittaa avautuminen, jonka ajattelin säästää huomiselle, mutta joka tuli enemmän ajankohtaiseksi NYT. Olen vuodattanut tätä samaa asiaa miljoona kertaa monelle, voi, ties kuinka monelle viattomalle ihmisparalle, eikä se siitä miksikään ole muuttunut, mutta tehtäköön nyt tiettäväksi täällä ihan "julkisestikin".

Nyt ollaan nimittäin saavutettu jälleen kerran se aika vuodesta, jota minä VIHAAN. Kun normaalit ihmiset valittavat kaamosmasennusta, minä valitan tammikuumasennusta. Vihaan sitä, että ensin on tehnyt ihan uskomattoman määrän työtä saadakseen yhden vuoden pakettiin, sitten saa pari päivää lekotella joulukuusen äärellä rauhassa, joulun välipäivät sujuvat hitaasti lisääntyvän kauhun vallitessa, sitten ahdetaan nakit ja perunasalaatit naamaan, kulautetaan kuoharit kurkkuun, luodaan katse taivaalle lentäviin satasiin (= ilotulitteisiin?) ja toivotaan hampaat irvessä, ettei se v-tun TAMMIKUUMASENNUS tänä vuonna sittenkään tulisi.

Ja aina se sitten tulee. Pari päivää, kuten tänä vuonna, saattaa mennä siinä huvittavassa harhaluulossa, että tänä vuonna selvittiin vähällä.

SITTEN SE ON KAHTA KARMEAMPI.

Miten ikinä, ikinä, ikinä voi olla mahdollista, että nyt on sitten taas yksi kokonainen, pitkän pitkän PITKÄ vuosi edessä?

Joillekin se kai on toiveikas ajatus, jonkinlainen mahdollisuus uuteen mahdollisuuteen, tai jotain sinne päin, mutta minulle ei. 

Yksi ihan kiistaton syy tähän tammikuumasennukseen ja sen kertakaikkiseen musertavuuteen on elämäntilanteessani. Siinä elämäntilanteessa, jota kärsin nyt neljättä vuotta. Jos ajatellaan pidemmän kaavan mukaan, niin vielä moninkertaisesti kauemmin. Kyse on siis opiskelijan elämäntilanteesta. Ennen kaikkea yliopisto-opiskelijan elämäntilanteesta. Ennen kaikkea sellaisen alan yliopisto-opiskelijan elämäntilanteesta, kuin minulla on.

Lyhyesti sanottuna: lusikalla annetaan ohjausta, kauhalla vaaditaan saavutuksia.

Jos jotain vihaan, niin jatkuvaa epävarmuutta. Sitä on ollut tulvillaan koko se aika, jonka olen yliopistossa viettänyt. Ensimmäisenä päivänä, sinä päivänä, jona astuin elämäni ensimmäisen yliopistorakennuksen kynnyksen yli fuksien infotilaisuuteen, sain lähestulkoon ensimmäiseksi lauseeksi kuulla, että "teistä tulee työttömiä". Sama teema on jatkunut koko yliopistourani ajan. Tuleva työttömyys, spurguus, pummius, oli "hauskana" teemana omissa fuksiaisissani. Jokaisella luennolla olen saanut kuulla, että meidän alallamme ei sitten työllisyyttä ole, meistä ei sitten mitään tule.

Kukaan ei auta kurssivalinnoissa. Joka ainut syksy ja joka ainut tammikuu ovat helvettiä: epätoivoista surffailua yliopiston sivuilla yrittäen miettiä, mitä kursseja sitä nyt sitten ottaisi, mistä olisi hyötyä, mistä kenties saisi jotain irti. Koko ajan kannoilla seuraa se tunne, että minusta ei ole mihinkään.

Kun opinnot etenevät, lisääntyvät jatkuvasti ne sukulaisten, kavereiden ja kaiken maailman hyvänpäiväntuttujen kysymykset, jotka toistavat samaa kaavaa: "Milloin sä valmistut? Miksi et ole jo valmistunut? Mikä susta tulee sitten kun sä valmistut, mihin menet töihin? Ai et tiedä, miksi et tiedä? Miten sä hyvä ihminen opiskelet sellaista alaa, mistä et tiedä, mihin valmistut? Vaihda nyt hyvä ihminen alaa, mene johonkin muualle!"

Tähän asti olen hymyillyt kohteliaasti, viime syksynä olin sen verran kyrpiintynyt, että päätin opetella ensi kesänä kysymään ihan yksinkertaisesti: "Mitä h-e-l-v-e-t-t-i-ä se sulle kuuluu?"

Opiskelen siis alaa, josta pidän. Jos ajattelen asiaa opiskelun kannalta, ei ole mitään alaa, mitä opiskelisin mieluummin, kuin nykyistä alaani. Sen lisäksi opiskelen todella mielelläni kaikenlaista muuta. Olen opiskellut monia erilaisia sivuaineita pääaineeni lisäksi. Kaikesta olen pitänyt. Pidän ylipäätään opiskelusta. Siitä se ei ole kiinni. Voisin opiskella vaikka miten paljon ja vaikka mitä.

Enemmänkin se on kiinni varmuuden puutteesta. 

Siksi on vähän surkeaa kuulla sellaisia kommentteja, kuin "Vaihda alaa" ja "Mene vaikka ammattikorkeakouluun."   Varsinkin, kun tällaisen jälkeen katson ympärilleni, kuulen ja näen, että monet opiskelukavereistani ja heidän läheisistään ovat ylpeitä siitä, että he opiskelevat yliopistossa haluamaansa alaa, ja vielä alaa jonne on kuitenkin aika vaikea päästä.
Minulla on muudan lähisukulainen, joka häpeää minua siksi, että opiskelen vain tällaista hörhöalaa. Että en ole esim. lääkiksessä tai jossain insinöörikoulutuksessa. Ja tuo sen julki aivan tarpeeksi usein.
Se ei paljoa asiaa paranna.
Kun asiaa ajattelee enemmän, tuntuu hullulta, mutta surullisen todenmukaiselta huomata, että oikeastaan koko tämän kolmen ja puolen vuoden opiskeluni ajan olen enemmän ikään kuin pyydellyt anteeksi kaikilta sitä, että opiskelen "vain tällaista alaa" ja "en oikein tiedä miksi tulen tai miksi edes haluan".

Tämä koko kurimus oli yksi painava syy siihen, että juuri loppuun kuluneen vuoden syksynä lopulta hakeuduin YTHS:lle. Siihen oli tietenkin muitakin, ja aika isojakin, syitä, mutta koen, että tämä juuri kuvaamani oli päällimmäinen. Loppuvuodesta kävin monta juttutuokiota tästä aiheesta, ensin terveydenhoitajan ja lopulta oman laitokseni opiskelua koskevista ongelmista vastaavan henkilön kanssa.

Suorastaan järkytyin sitä, mitä kaikki nämä huoliani kuunnelleet ihmiset vastasivat.
"Mutta sullahan on asiat hyvin! Sä oot edennyt tosi hyvin opinnoissa, olet valinnut hyvät ja järkevät sivuaineet, olet suorittanut opintoja tosi hyvillä arvosanoilla, olet toiminut kaikessa juuri niin kuin pitää."
Ja päälle päätteeksi, asia, joka minulla itselläni ei ollut käynyt mielessäkään. Se tuli minulle aivan uutena oivalluksena. Päätin kirjoittaa sen ylös sinä valaistuksen hetkenä, jona se minulle sanottiin.
"Mitä jos välillä kiittäisitkin itseäsi siitä, miten hyvin olet onnistunut monessa asiassa. Sen sijaan, että aina ruoskit itseäsi joka asiasta."

  Tuosta ajatuksesta sain joskus loppusyksystä itselleni välirauhan. Nyt kaiken epävarmuus ja oma huonommuudentunne joka asiassa on päällä taas, oikein mallikkaaseen tammikuutyyliin. En vain pääse irti siitä kuristavasta ja valitettavan vallitsevasta tunteesta, että minusta ei ole mihinkään. 

Olen loppuvuodesta ja nyt jälleen miettinyt sitä, miksei omasta elämästään ja omasta itsestään voi päästä lomalle edes hetkeksi, edes pariksi päiväksi. Ajattelin joululomalle laskeutuessani, että ehkä parin viikon breikki opiskeluista helpottaa oloa. Nyt olen huomannut, että en minä oikeastaan siitä opiskelusta sinänsä lomaa tarvitse. Tarvitsisin hetken lomaa elämästä. Tästä elämäntilanteesta, joka on jatkunut vähän liian kauan. Tarvitsisin edes yhden pienen ajanjakson, jona tietäisin, mitä teen. Tietäisin, että olen ihan hyvä ja onnistun. Tai yhden ajanjakson, jona tekisin jotain ihan muuta, mitä nyt olen vuosikausia tehnyt.

Menihän tämä nyt näköjään "huomisen päivän" puolelle! :D Olen avautumiseni tehnyt, voitte huokaista helpotuksesta. Nyt yritän itsekin suunnata ajatukseni johonkin positiivisempaan.

Sillä sinulla on tänään syntymäpäivä

Tänään on rakkaan isoveljeni syntymäpäivä. Tämä blogimerkintä on siis virallisesti hänelle omistettu, vaikka hän tuskin itse tätä lukee.

Kesällä, jona olin 12-vuotias, olin tämän kyseisen veljeni luona kylässä kolmen yön ajan. Kävimme yhdessä Linnanmäellä, ostimme Tiimarista minulle dalmatialaispenaalin (joka oli aktiivisessa käytössä lukioaikoihini asti!) ja katsoimme yhdessä elokuvat "Vihreä maili" ja "Menolippu Mombasaan". Lisäksi ainakin söimme irtokarkkeja, tuijotimme Salkkareiden kesäuusintoja ja kävimme uimarannalla. Tuo viikon puolikas, jonka vietin ihan kahdestaan veljeni kanssa, oli minulle monella tavalla käänteentekevä. Se on minulle rakas muisto. Toivon, että veljenikin muistaisi sen. Kaikista herkimpiä kohtia en nyt lähde täällä julkisesti purkamaan, mutta voin kertoa, ettei se pelkästään tuota yksinkertaisen hauskaa Linnanmäki-uimaranta-irtokarkki-linjaa noudatellut. Jotain aika suurtakin tapahtui.

Sen kuitenkin haluan kertoa, että veljeni asui tuolloin maailman ihanimmassa asunnossa. Olen sen jälkeen aina miettinyt, että jos asuisin (kuten nyt asun) yksin, ja saisin aivan täysin vapaasti valita, minkälaisessa asunnossa haluaisin asua, asuisin juuri sellaisessa, jossa veljeni silloin asui. Se oli sopivan pieni yhdelle ihmiselle, muttei kuitenkaan liian pieni. Siellä oli kaksi huonetta ja keittiö, joka antaa kummasti tilaa, nyt yksiössä asuneen huomiona. Siellä oli, ennen kaikkea, siniset seinät, joka on minun unelmani numero yksi omaa kotia ajatellen. Siellä oli myös siniset sohvat, siniset verhot ja muistaakseni sininen sänkykin. On meillä veljeni kanssa siis ainakin värimaailma jollakin tapaa yhteinen.Lisäksi asunnossa oli sauna, jonka veljeni kylläkin oli itse sinne rakentanut, mutta kuitenkin, sauna!!!! Ihan järkyttävää, miten onnellinen olisin sellaisesta asunnosta.

On aika pelottava ajatus, että veljeni oli silloin saman ikäinen kuin minä nyt. Veljeni oli töissä, elätti itsensä, asui noin upeassa asunnossa jne. jne. jne. Taas herää ajatus, mihin minä olen elämässäni päässyt? Tuntuu, etten oikein mihinkään. Vaikka opiskelenkin alaa, joka eniten kiinnostaa. Vaikka olen edennyt opinnoissani ihan hyvin. Vaikka asun itsekin asunnossa, josta ihan tykkään. Silti, silti, silti.

No, joka tapauksessa. Veljelläni on tänään syntymäpäivä! Hurraa-huutoja!

Tähän loppuun kerron vielä, että katsoin tosiaan viime yönä sen "Notre Damen kellonsoittajan". Elämys ei juurikaan eronnut siitä kuudentoista vuoden takaisesta. Tuijotin tietokoneen näyttöä, josta siis elokuvaa katselin, rävähtämättä koko leffan ajan, eivätkä silmät kertaakaan osuneet kellon viisareille. Jäi hirveä hinku saada käsiini lisää vanhoja Disney-klassikoita. Voisinkohan ostaa niitä lisää? Tahdon, tahdon, tahdon!!!

Ihmissuhteista irti repiytymisen vaikeus

Luin tänään loppuun Daniel Glattauerin teoksen Joka seitsemäs aalto (2012). Se on jatkoa romaanille Kun pohjoistuuli puhaltaa (2011). Molemmat ovat sähköpostiromaaneja, jotka kertovat epätavallisen rakkaustarinan Emmistä ja Leosta. Kaikki alkaa väärään osoitteeseen menneestä lehtitilauksen peruutuksesta. Naimisissa oleva Emmi ja yksin asuva Leo aloittavat sähköpostikirjeenvaihdon, joka muuttuu yhä tiiviimmäksi ja tiiviimmäksi, rakkaudeksi ilman näköhavaintoja toisesta.

Tässä toisessa osassa kuvattiin lähinnä ihmissuhteesta irti repiytymisen vaikeutta. Emmi ja Leo, molemmat tahoillaan, yrittävät kerran toisensa jälkeen jatkaa elämäänsä ilman toistaan. He yrittävät vuoron perään katkaista yhteytensä, kuitenkaan siinä onnistumatta. Rantaan iskeytyvät aallot ovat toinen toistensa kaltaisia, mutta seitsemäs aalto voi muuttaa kaiken.

Teos oli - välillä aivan liikaakin - kuin omasta, jo jonkin aikaa kestäneestä elämäntilanteestani. Muutoin, paitsi että en osaa sisällyttää omaan elämääni ollenkaan näin paljon parantavaa huumoria. Ja toisekseen, minulla ei ole - ehkä juuri siksi - onnellista loppua. Niin juuri, loppua. Suosittelisin tätä kirjaa jokaiselle, ellei loppu olisi niin, niin, niin... ennalta arvattava. Siinä mielessä ensimmäinen osa olisi pärjännyt paremmin ihan yksinään.

Ei kai sitten tältä erää muuta. Tämän päivän ilo on, että katson ehkä Notre Damen kellonsoittaja -elokuvan, jonka olen nähnyt vain yhden kerran, ja siitäkin on aikaa kuusitoista vuotta. Ihan hurjaa.

Kohti uutta vuotta

Jo hyvän aikaa sitten aloitin sen pohtimisen, mitä uudenvuodenlupauksia tänä vuonna tekisin. Kun en keksinyt mitään hienoa ja järjellistä, aloin pohtia, mitä viime vuosina olenkaan luvannut, ja onko niillä lupauksilla saavutettu yhtään mitään.

Olen luvannut monena vuonna laihduttaa, jonakin vuonna vähän armollisemmin, olla lihomatta. Tulos: olen joskus vähän lihonut, joskus taas laihtunut, mutta koko elämäni aikana minussa tuskin on tapahtunut mitään huomattavan radikaaleja muutoksia painon suhteen suuntaan eikä toiseen. Kannattaako moista siis luvata tänä vuonna? Tuskin. Eiköhän se asia jo noudattele omaa linjaansa ilmankin, että aina uudenvuodenaattoina ruoskin itseäni ylimääräisen kerran.

Samaan teemaan liittyen, olen monena vuonna luvannut liikkua enemmän. Onko se sitten toteutunut? 14-vuotiaasta lähtien olen lenkkeillyt säännöllisesti, 17-vuotiaasta lähtien lisännyt kuvioihin mukaan uimahallin, 18-vuotiaana aloittanut maratoonailun ja tänä vuonna vielä joogankin. Lisäksi olen 14-vuotiaasta lähtien nostellut aktiivisesti käsipainoja ja tehnyt vatsalihaksia. Eikö siinä ole jo ainakin lähestulkoon tarpeeksi, lupauksilla tai ilman?

Viime tai edellisenä vuonna lupasin alkaa ajatella positiivisemmin. En osaa sanoa, onko se toteutunut parhaalla mahdollisella tavalla vai ei. Olen luonteeltani perusnegatiivinen angstaaja, joka kuitenkin aina tasaisin väliajoin yrittää käännyttää asioita mielessään vähän valoisammiksi. Saan siis itseni nykyään jo mielestäni ihan hyvin kiinni yltiönegatiivisuudesta ja vaadin itseltäni jotain muuta jo ihan ilman uusia lupauksia.

Kun asiaa oikein pohdiskelin, tulin lopulta siihen tulokseen, että oikeastaan ei kannata luvata nyt mitään. Mitä järkeä siinä edes on? Kuka on keksinyt ajatuksen uudenvuodenlupauksista? Onko se sitten jotenkin hienoa, että ensin revitään hiukset päästä pohtiessa ja lopulta väen väkisin temmataan jostain joku lupaus, jonka pitämisessä sitten oikein mukamas terästäydytään. Toiset onnistuvat, toiset eivät.

Eikö voisi sen sijaan luvata itselleen asioita aina silloin, kun lupauksen aika on? Jos se on uudenvuodenaatto, niin mikäs siinä sitten. Mutta ei kai uudenvuodenaatto kellekään ole tosiasiallisesti vuoden ainut päivä, jona tehdään pidettäviksi tarkoitettuja lupauksia seuraavaa vuotta varten?

Olen huomannut, että ainakin minä olisin ehkä paljonkin onnellisempi, jos en kuluttaisi valtaosaa ajastani siitä ahdistumiseen, mitä ensi viikolla, mitä kuukauden päästä, mitä ensi kesänä, mitä jouluna, mitä viiden vuoden päästä, mitä sen ja sen jälkeen yms. yms. Olen yrittänyt opetella pikkuhiljaa elämään enemmän juuri käsillä olevaa hetkeä ja sitä, mitä juuri se vaatii. Seuraava hetki saa luvan pitää huolen itsestään. Muussa ei oikein ole järkeä, kun oikein ajattelee.

Samoin on näiden uudenvuodenlupausten kanssa. Hetken jo leikittelin ajatuksella luvata, että tänä vuonna syön oikein paljon suklaata. Sitten mieleen juolahti, että entä jos juuri tänä vuonna ei oikein teekään mieli suklaata, vaan enemmän jotain muuta? Kannattaako sitä sitten väkipakolla ahtaa, ihan vain uudenvuodenlupauksen nimissä?

Päätin, että tänä vuonna en tee uudenvuodenlupauksia. Teen lupauksia itselleni pitkin vuotta, aina sen mukaan, mitä mikin tilanne milloinkin vaatii. Lupaan sen mitä katson parhaaksi ja koetan olla lupausteni mittainen. Enkä yhtään enempää.

Ensimmäisen lupauksen aika tuli jo uudenvuodenaattona. Opettelen ajattelemaan ja uskomaan, että minä olen hyvä. Kuten joku viisas on sanonut, "ennen kuin diagnosoit itselläsi masennuksen, tarkista, ettet ole ympäröinyt itseäsi idiooteilla." Minun on korkea aika opetella uskomaan, että minä olen helvetin hyvä ja jos joku muuta väittää, niin sen ei tarvitse olla totta. Paskat muista ja muiden mielipiteistä, minä olen oman itseni tärkein henkilö.

Sitten asiasta seitsemänteen. Luin tänään loppuun Tieto Finlandia -voittajan, Ville Kivimäen Murtuneet mielet (2013). Jos joku (ilmeisen lukuisista) lukijoista ei tiedä, se siis valaisee toisen maailmansodan psyykkisten sotavammojen uhreja ja heidän selviytymistään. Järkytyin ainakin parista saamastani tiedosta, joista aiemmin en ollut kuullut.

Ensinnäkin, toisen maailmansodan aikaisessa suomalaisessa psykiatriassa oli vallalla sellainen ajatus, että hallitsematonta pelkoa tai muita psyykkistä horjumista osoittavien sotilaiden oireet eivät johdu sotakokemuksista, vaan ensisijainen syy on sotilas itse. Psyykkisesti oireilleissa sotilaissa siis ajateltiin ilmiselvästi olevan jotakin synnynnäistä vikaa. "Normaalin" miehen ja sotilaan tuli kestää sotakoettelemukset. Kamalinta oli jonkun johtavan sotapsykiatrityypin ihan tieteellisessä julkaisussa ilmestynyt ajatus siitä, että nämä psyykkisesti oireilevat eli vialliset sotilaat pitäisi jotenkin eliminoida, koska onhan se nyt väärin, että nämä sairaat yksilöt pääsevät johonkin takalinjaan helpompiin tehtäviin samalla, kun yhteiskunnan paras ja terve aines lähetetään etulinjaan kuolemaan. Sairaat yksilöt jäävät henkiin ja pääsevät lisääntymään, mikä rapauttaa yhteiskuntaa.

Ymmärrän toki logiikan, mutta ei silti voi oikein muuta sanoa kuin huh huh. 

Toinen ajatus, joka jäi mieleeni lähes koomisena, oli tutkimuksessa esitetty havainto siitä, että järkytykset ja reaktiot niihin ovat ilmeisesti universaaleja. Niin että jos olet etulinjassa sotimassa järisyttävää ylivoimaa vastaan, paras kaveri tai veli silpoutuu vieressäsi palasiksi ja itse vain juuri ja juuri vältyt kuolemalta, niin jos olet suomalainen, niin sulle todennäköisesti ilmaantuu joku trauma. Mutta jos oletkin vaikka saksalainen tai vaikka afrikkalainen, niin oletkin vaan että "kappas, näin kävi" ja jatkat sotaa kylmänrauhallisesti, kenties vielä hymyillen? Niinkö?

Ehdin jo ajatella, että onpa hienoa, kuinka pitkälle psykologiassa ollaan päästy. Enää psyykkiset häiriöt eivät ole ihan samanlainen stigma kuin toisessa maailmansodassa, eikä niihin suhtauduta yhtä kylmästi ja yksiselitteisesti. Toisaalta, nykypäivänä ollaan menty kyllä jo aika överiksi senkin asian kanssa. Jos nyt vertaa vaikkapa tuohon toisen maailmansodan aikaan, niin meillähän on asiat paremmin kuin hyvin. Kuitenkin jonot psykologeille ovat pidempiä kuin ikinä. Nykydiagnostiikalla jokainen, ihan jokainen sodan aikaan elänyt olisi todennäköisesti ohjattu jonkinlaiseen kriisiapuun.

Eikö siinä ole jotakin vinossa?

Noh, nuo nyt olivat pieniä palasia suuresta ja ajatuksia herättävästä teoksesta, ja blogimerkintäkin paisui epäinhimillisiin mittoihin, joten ehkä lopetan tähän. Jatketaan myöhemmin. Lupaavaa alkanutta vuotta itse kullekin säädylle!